Isäni, ankkurini

Pitkä hiljaisuus täällä blogissa on johtunut isäni kuolemasta heinäkuussa. Olin ajatellut lomalla päivitellä tänne kaikenlaisia kivoja ja mukavia ajatuksia elämästä, uskosta ja kirkosta, mutta toisin kävi. Ei ollut iloista lomaelämää, oli vain kuolemaa ja sitä halusin miettiä ensin yksin tai kasvotusten läheisten kanssa. Mutta nyt on blogin comebackin aika. 

Isän kuolema yllätti meidät kaikki. Olihan isä sairastanut vuosikaudet niin, että kukaan ei muista millainen hän oli terveenä. Oikeastaan sairastaminen alkoi verenpaineesta jo 1968, sitten tuli sappileikkaus vuoden 1972 paikkeilla, kaatumisia ja loukkaantumisia lenkillä, syöpä ja sen leikkaus, sydänongelmat ja ohitusleikkaukset. Ensimmäisestä ohitusleikkauksestakin oli jo kulunut 20 vuotta. Olin niin tottunut isän sairastamiseen, että vasta hautajaisia valmistellessani huomasin sen muuttuneen isän pysyväksi ominaisuudeksi. 

Kuolema tuli isälle niin nopeasti, että hän itsekään tuskin tajusi sen tuloa. Kaatuminen lenkillä perjantaina, yöllä alkanut aivoverenvuoto ja nopea tajuttomuus, puolitoista vuorokautta sairaalassa tajuihinsa tulematta, hengityskoneen kytkeminen pois päältä ja se oli siinä. Toisaalta, tässä ei ole mitään yllättävää. Isä kuoli niinkuin oli elänytkin: vauhdikkaasti. 

Sairauksista huolimatta isä oli energinen ja voimakas persoona. Hänen energiansa oli tarttuvaa. Hänellä oli loistava verbaalinen huumorintaju. Kuitenkin kaikkein tärkeintä isälle oli usko Jeesukseen. Hän oli evankelista ja julisti evankeliumia sopivissa ja sopimattomissa paikoissa. Evanelistan työ ja rooli pohjautui siihen, että hän oli tavattoman laaja-alainen ja pätevä teologi, jonka kanssa keskustelu oli aina opettavaista. Isän teologiaan keskeisesti kuului jatkuva Raamatun opiskelu ja sen opettaminen, vaikka hänen pääaineenaan olikin ollut dogmatiikka. Keskeneräiseksi häneltä jäi Apostolien tekojen luentosarja yhteistyössä TV7:n kanssa. Valmistunutta luentosarjan alkuosaa voi katsoa tuolta kanavalta. 

Moneen vuoteen en ole joutunut keskustelemaan isästä niin paljon ja niin monien ihmisten kanssa kuin viime viikkoina. Nuorena tapasin usein ihmisiä, jotka eivät nähneet minua lainkaan vaan halusivat vain kuulla isästä jotain. Muistan miten joku kysyi minulta, onko minusta kivaa, kun isä on niin hyvä saarnamies. Vastasin, että ei minusta ole yhtään kivaa, kun isä saarnaa kotona. Joskus saatoin olla vielä töykeämpi. Tunnetun ihmisen lapsena oman tilan raivaaminen maailmassa vaatii työtä ja sitkeyttä. 

Nyt isästä keskusteleminen on ollut jopa vähän hoitavaa. Minulle on tehnyt hyvää nähdä, miten isän kuolema on koskettanut monia ja miten monet sitä surevat. Samalla muistan kipeästi, että isän kuolema on minulle aivan eri asia kuin heille. Minulle isä oli ankkuri, jota vastaan saatoin kapinoida, jonka teologiaa ja ajatuksia saatoin kyseenalaistaa, jonka kanssa saatoin käydä kriittisiäkin keskusteluja ja kuitenkin samalla olla varma hänen varauksettomasta tuestaan, huolenpidostaan ja rakkaudestaan. Viime viikkoina olen kokenut olevani tuuliajolla kuin vene, jonka ankkuriköysi on katkennut. Kenen kanssa nyt väittelen teologiasta tai Raamatun tulkinnasta? Keneltä kysyn globaaleista kristillisistä trendeistä? 

En tiennyt, että suru ja ikävä isän kuoleman jälkeen voisi ottaa tällaisenkin muodon. 

Puhe isän muistojuhlassa 23.8.2011 Agricolan kirkossa

Isällä oli paljon ystäviä, joista yli 500 kokoontui muistojuhlaan muistelemaan häntä. Puheita pidettiin, ystäviä kohdattiin, veisattiin, rukoiltiin. Katsottiin videoltakin isän puheita. Tunnelma oli lämmin ja koskettava. 

Minäkin sain siellä juhlassa vähän puhua. Kerron lähettäjäpiirin vaikutuksesta elämäämme. Tässä alla puheeni suunnilleen sellaisena kuin sen ennen muistojuhlaa kirjoitin. Kirjoitettu ja puhuttu puhe ovat aina eri asioita. 

- - -

On hienoa kuunnella muistoja isästä. Yhteisesti jaetut muistot auttavat meitä suuntautumaan tulevaisuuteen jossa isää ei ole.

Teille useimmille Kalevi Lehtinen oli julistaja ja evankelista, jonka elämää seurasitte etäämmältä. Meidän perheenjäsenten näkökulma on luonnollisesti erilainen, mutta isä ei ollut niitä ihmisiä, jotka olisivat olleet erilaisia julkisuudessa ja kotioloissa. Sama huumorintaju, sama rehellisyys ja aito välittäminen näkyivät ja tuntuivat myös kotona.

Kun olin murrosiässä ja joku kysyi, mitä tykkään siitä, että isä on niin hyvä saarnaamaan, vastasin joskus, että minusta ei ole yhtään kivaa kun hän saarnaa kotona. Tosiasia kuitenkin on, ettei isä kovin paljon saarnannut kotona. Asioita käsiteltiin vakavasti keskustellen tai huumorin kautta.

Perheemme historian käännekohdat ovat samalla isän elämän käännekohtia. Yksi merkittävä käännekohta oli vuosi 1966, jolloin  isä (ja äitikin) kutsuttiin töihin Campus Crusade for Christiin. Se johti siihen, että vuonna 1967 lähdimme koko perhe vuodeksi Amerikkaan, Kaliforniaan ja Floridaan. Me lapset olimme silloin 7, 5 ja 1 -vuotiaita. Tuo vuosi Amerikassa oli merkittävä meille kaikille, mutta erityisesti isän työnäyn kypsymiselle.

Yksi asia, joka elämäämme tuli mukaan tuossa muutoksessa oli lähettäjäpiiri. Lähettäjäpiiri on siis joukko ihmisiä, jotka sitoutuivat rukoilemaan isän ja äidin työn puolesta ja tukemaan heitä taloudellisesti säännöllisesti kuukausittain jollain summalla. Näin aikuisena olen usein miettinyt millaista rohkeutta se mahtoikaan vaatia kolmen lapsen vanhemmilta hylätä kaikki taloudellinen turvallisuus ja heittäytyä elämään ihmisten lahjoitusten ja rukousten varassa. Te lähettjätä olitte paljon enemmän kuin vain tukijoita. Teistä tuli lähes perheenjäseniä: teistä keskusteltiin, teidän puolestanne rukoiltiin ja erityisesti, teille kirjoitettiin lähettäjäkirje. Kerran kuussa se ilmestyi ja se oli aina isän erityinen voimanponnistus, johon hän tarkkasti valitsi kuvat ja pohti tekstit.

Aluksi lähettäjiä oli muutamia kymmeniä. 1970-luvun alussa lähettäjien määrä oli kasvanut jo yli sadan. Siihen aikaan ei ollut kopiokoneita ja joka kuukausi se lähettäjäkirje painettiin offset-kirjapainossa. Osoitteita ei helposti tulostettu tarroille vaan ne kirjoitettiin kirjekuoriin käsin.

Kun olin 11-vuotiaas osoitteiden kirjoittaminen kirjekuoriin tuli minun tehtäväkseni, koska minulla oli jotakuinkin luettava käsiala. Minulle maksettiin siitä muistaakseni 4 penniä kappale.  

Melkoisen monta vuotta, lähes koko teini-iän, kirjoitin aina nimet ja osoitteet kirjekuoriin, kerran kuukaudessa. Vasta kun olin lukioiässä asuessamme Saksassa siirryttiin tarroihin, joita liimattiin kirjekuoriin. Se oli nopeampaa ja palkkani laski yhteen penniin per kirjekuori. (Veljelläni ja siskollani oli kummallakin myös omat hommansa: toinen kirjoitti - käsin - tilillepanokortteihin K ja E Lehtinen ja toinen taitteli ne paperikirjeet valmiiksi laitettavaksi kirjekuoriin.)

Noiden ehkä viiden, kuuden vuoden ajan näin teidän lähettäjien nimet moneen kertaan. Monien teidän nimet tulivat minulle tutuiksi vaikka ehkä en teitä ihmisiä ollut tavannut ollenkaan tai vain kerran. Ja koska olin nuori ja hurskas, minulla oli tapana myös rukoilla teidän lähettäjien puolesta.

Lapsi ei voi elää tällaista elämää ilman, että se jättää jotain jälkiä. Vaikka minulla ei koskaan ole ollut niin paljon rohkeutta, että uskaltaisin lähteä tekemään töitä lähettäjäpiirin varassa, olen kokenut saavani lähettäjäpiiriltä valtavasti. Sain nimittäin jo kasvuvuosinani ja niiden jälkeenkin osakseni paljon esirukousta. Siitä olen edelleen kiitollinen ja tahdon sen kiitollisuuden sanoa tässä ääneen. Se tuki, jota te olette vuosien varrella osoittaneet perheellemme on ollut sanoin kuvaamattoman arvokasta. Olen kasvanut ja elänyt tuntien, että minua kannetaan. Kiitos siitä teille, ja kiitos teistä Jumalalle, taivaalliselle Isällemme.

Tämä puhe ei toki tarkoita, että lähettäjäpiirin aika olisi ohi: ei ollenkaan. Leena jatkaa työtään teidän tukenne varassa. Jatkakaa hänen tukemistaan älkääkä jättäkö häntä yksin.

ECIC - internet-hörhöjen face-to-face kokoontuminen

Työn raskaan raatamisen keskellä on joskus myös äärimmäisen valoisia ja iloisia hetkiä. Tämä on päällimmäinen fiilis paluumatkalla Münchenistä, missä tänä vuonna kokoontui Euroopan kristillinen internet konferenssi (European Christian Internet Conference, ECIC). Omalla kohdallani tämä oli kolmas kerta osallistujana ja ensimmäinen kerta johtokunnan (Board) jäsenenä.

Konferenssiin osallistui kokoaikaisesti 42 henkeä eri maista, eri kirkoista ja eri organisaatioista. Suomalaiset, ruotsalaiset ja saksalaiset olivat suurimmat kansalaisuudet, mutta mukana oli myös ihmisiä Italiasta, Romaniasta, Tanskasta, Sveitsistä, Englannista ja Irlannista. Pohjoismaisten ja protestanttisten kirkkojen suuren osuuden selittää se, että kaksi edellistä konferenssia on järjestetty Suomessa ja Ruotsissa ja tällä kertaa saksalaisten oli helppoa ja edullista tulla mukaan. Raha ratkaisee näissäkin asioissa. Ensi vuonna konferenssi järjestetään Roomassa, joka toivottavasti kasvattaa katolisten osuutta. Lue lisää täältä.

Minusta oli mukavaa myös se, että konferenssiin osallistui muutama paikallinen pastori päivän tai parin ajan. Se on tavoiteltavaa aina. Konferenssin järjestäminen toivottavasti tukee aina järjestävän kirkon tai organisaation verkkotyötä.

Konferenssi on oikeastaan ekumeenisen verkoston live-tapaaminen. Osallistujien joukossa oli ihmisiä, jotka ovat oman kirkkonsa tai organisaationsa verkkotyön pioneereja ja joille ECIC on ollut tärkeä foorumi ideoiden jakamiseen sekä palautteen ja tuen saamiseen. Vertaistuki toimii tässäkin. Monissa kirkoissa verkkotyö on kohdannut rankkaakin vastustusta ja vaikka se ei näkyisi sanoissa, se näkyy mm. budjettipäätöksissä. Aina välillä kuullaan tarinoita myös siitä, miten joku toiminto tai yksikkö lopetetaan kokonaan. Tänä vuonna surtiin Baijerin kirkon verkkoyksikön lopettamista. Itse asiassa ECICin järjestäminen oli heidän viimeinen suuri työtehtävänsä, mutta sitä he eivät voineet vielä edes vuosi sitten aavistaa, kun konferenssin valmistelut todenteolla alkoivat.

Tämän vuoden vierailevista puhujista minulle antoisin oli Andre Morys, joka analysoi meille verkossa tapahtuvaa tunneviestintää. Ja ansiokkaasti analysoikin. Hänen keskeinen viestinsä oli, että tunneviestintä pitää ottaa vakavasti ja sitä pitää suunnitella. Hän väitti, että ihminen unohtaa mitä verkkosivulla sanotaan tai mitä värejä ja muotoja siellä on, mutta muistaa kyllä miltä vierailu tuntui. Tästä taisikin tulla koko konferenssin teema ja lentävä lause. "Vaikka unohtaisit kaiken mitä olen sanonut tai tehnyt, toivottavasti muistat miltä sinusta tuntui."

Minulle erityisen tärkeitä ECICissä ovat keskustelut toisten osallistujien kanssa. Aikaa keskusteluille ei koskaan tunnu olevan tarpeeksi. Päivällä on paljon ohjelmaa ja yöt ovat liian lyhyitä. Monesta ECIC-keskustelukumppanista on tullut minulle tärkeitä ystäviä, joiden kanssa saatoin taas jutella rukouksesta, hengellisestä elämästä, unelmista ja suunnitelmista, verkkosovelluksista, ohjelmista, hassuista sattumuksista ja kirkkojemme erilaisista traditioista. Eikä meillä ollut eroa olimmeko protestantteja vai katolisia, maallikoita vai pappeja. Me olimme kristittyjä, joilla on yhteinen usko ja yhteinen tavoite. Olen rohkaistunut ja innostunut. Ja tuskin maltan odottaa ensi vuoden konferenssia.

Kävin messussa

Näin helluntain kunniaksi oli mukavaa käydä messussa tutussa ja rakkaassa Viikin kirkossa. Pian on kulunut kaksi ja puoli vuotta siitä, kun viimeksi olen tehnyt seurakuntapapin töitä ja huomaan, että näen nyt asiat monella tavalla toisin kuin ennen. Messussakaan en käy kovin usein vaikka n. kerran kuussa onkin tilastollisesti melko usein. Nyt kiinnitän messussa huomiota myös vähän eri asioihin.

Tänä aamuna jäin erityisesti miettimään messun ajallista kestoa.

Ilkka Halava on kirjoittanut ja puhunut siitä, onko kirkko sairaala, kuntokeskus tai rajavartiolaitos. Kuntokeskus tuntuu minusta läheisimmältä, koska sellaisessa käyn useimmiten kolme tai neljä kertaa viikossa. Miksi käyn kuntokeskuksessa, mutta en messussa? Miten jumalanpalveluskäytännöissä voitaisi ottaa oppia kuntokeskuksista?

Kuntokeskus tarjoaa minulle sekä vapaata harjoittelua että ryhmäliikuntatunteja. Enimmäkseen käyn ryhmäliikunnassa. Tunteja on monenlaisia ja ne ovat myös ajalliselta kestoltaan vaihtelevia. Lyhyimmät tunnit ovat vain 15 minuutin venyttelyjä tai keskivartalotreenejä. Pisimpiä tunteja kutsutaan maratoneiksi ja niiden kesto on yleensä 2-4 tuntia. Kesäaikana tarjolla on tavallista enemmän 45 minuutin tunteja.

Yleensä valitsen tunnin tai harjoituksen, jonka kesto on noin tunnin. Tähän valintaan vaikuttaa olennaisesti se, että myös muuhun elämiseen tarvitaan aikaa: työpäivät ovat pitkiä, pitää käydä kaupassa, on muitakin harrastuksia, haluan tavata ystäviäni, pitää ulkoiluttaa koiraa.

En ole kertaakaan viimeisen parin vuoden aikana ollut messussa, jonka kesto olisi ollut vähemmän kuin 1 tunti 15 minuuttia, usein messu kestää lähes puolitoista tuntia eikä melkein kahden tunnin messukaan ole poikkeus. Nämä ovat niin pitkä tapahtumia, että kynnys osallistumiselle nousee. Jos tietäisin varmuudella, että messun kesto on sama kuin jumppatunnin eli 55 minuuttia, tulisin lähteneeksi useammin.

Hannalle, uudelle ylioppilaalle

Kävin tänään Hannan ylioppilasjuhlissa. Tutustuin Hannaan muutama vuosi sitten isoskoulutuksessa ja sen jälkeen olimme muutamalla yhteisellä riparillakin. Noista tilaisuuksista minulla on monia mukavia muistoja.

Arvostin paljon sitä, että Hanna kutsui minut ylioppilasjuhliinsa. Sellainen kunnia joskus suodaan nuoriso- tai rippikoulupapille. Oli hienoa nähdä millainen nuori nainen Hannasta on tullut. Juhlissa ei tullut sopivaa hetkeä, jossa olisin voinut pitää puheen, joten pidän sen tässä virtuaalisesti:

Onnea, Hanna, siitä, että sinulla on tänään ensimmäisen kerran päässäsi ylioppilaslakki. Se kertoo siitä, että olet saanut valmiiksi ison urakan, ylioppilastutkinnon.

Tällaisena päivänä on tapana antaa elämänohjeita tulevaisuutta varten. Postasin eilen Facebookiin linkin blogikirjoitukseen, jossa monia vuosia saattohoidossa työskennellyt sairaanhoitaja kertoo, mitä ihmiset kuolinvuoteellaan katuvat. Sinulla, joka olet nuori, on vielä mahdollisuus ottaa oppia vanhusten katumuksesta ja sen vuoksi käänsin ne sinulle viideksi elämänohjeeksi.

1. Tunne itsesi ja luota itseesi. Sinä itse tiedät parhaiten mikä sinulle sopii, mitä ajattelet ja tunnet.

2. Älä tee liikaa töitä. Vietä aikaa perheen ja muiden läheisten ihmisten kanssa.

3. Ilmaise tunteesi. Älä patoa niitä sisällesi.

4. Pidä yhteyttä ystäviisi. Ole itse aktiivinen pitämään yhteyttä, älä ainoastaan jää odottamaan toisten yhteydenottoja. Ystävät ovat tärkeitä elämän varaventtiilejä.

5. Anna itsellesi lupa olla onnellinen. On helppoa huolehtia toisten onnesta ja unohtaa itsensä. Tee asioita, joista sinä itse tulet aidosti iloiseksi.

Älä tee näistä elämänohjeista itsellesi pakkopaitaa, vaan pysähdy joskus miettimään onko joku niistä tarpeellinen. Toivotan sinulle onnea ja iloa, menestystä ja Jumalan siunausta elämäsi matkalle.

Kuratoinnista ja Raamatun tulkinnasta

Kenen kanssa hengaat, määrittelee sen miten tulkitset Raamattua.

Sain juuri luettua loppuun A.J. Jacobsin pari vuotta sitten ilmestyneen kirjan Raamatullinen vuosi. Jacobsin pyrkimys on elää vuosi noudattaen Raamatun ohjeita mahdollisimman kirjaimellisesti. Vuoden aikana hän on yhteydessä useisiin erilasiin juutalaisiin ja kristittyihin ryhmiin, jotka myös pyrkivät seuraamaan Raamattua kirjaimellisesti. Yhtenä, ja minun mielestäni merkittävänä, lopputuloksena kaikesta A.J. Jacobs toteaa, että kukaan ei voi elää noudattaen kaikkia Raamatun ohjeita, vaan jokainen joutuu tekemään valintoja.

Jacobsin kirja pitää yhtä omien havaintojeni kanssa siinä, että sillä kenen kanssa viettää aikaansa, näyttää olevan vaikutsta siihen, millä tavalla tulkitsee Raamattua. Homma ei siis mene niin, että ihminen ensin muodostaa käsityksensä Raamatusta jotenkin vapaasti, vaan että ensin tulee sosiaalinen ympäristö ja se muokkaa ihmisen Raamatuntulkintaa.

Sosiaalisen median yhteydessä on alettu puhua kuratoinnista. Kuratointi-termi tulee taiteen maailmasta, jossa kuratointi tarkoittaa sitä mitä kuraattori tekee: järjestää näyttelyjä eli valitsee taiteilijat ja järjestää rahoituksen, tilaisuuden markkinoinnin ja tiedottamisen, yhteydenpidon yms. Kuraattori ikään kuin suodattaa taiteen laajasta maailmasta yleisölle loogisen kokonaisuuden.

Samaa tapahtuu sosiaalisessa mediassa. Kiireinen ihminen ei pysty uutisvirrasta poimimaan enää itselleen merkittäviä uutisia. Sosiaalisessa mediassa (esim. Facebook, Twitter, IRC-Galleria, IRC) ihmiset suosittelevat toisilleen uutislinkkejä, jolloin voi saadat nopeasti ja tehokkaasti tiedon itseään kiinnostavista asioista (esim. 2009 ja 2010 piispanvaalien tulokset tulivat ensimmäisenä Facebookiin).

Raamattu on taiteen ja sosiaalisen median kaltainen jättimäinen järkäle, josta aloittelijan voi olla vaikea saada otetta. Ymmärtääkseen edes jotain, ihminen tarvitsee kuratointia. Kirkossa sitä on perinteisesti kutsuttu raamattuopetukseksi tai hengelliseksi ohjaukseksi. Siinä vanhemmat ja kokeneemmat kristityt opettavat nuorempia, asioihin perehtyneet tutkijat jakavat tietoaan tai saarnaajat antavat eväitä seurakunnalle.

Usein tämä sosiaalinen piiri, jossa raamatuntulkintatapa omaksutaan, syntyy rippikoulussa tai sen jälkeisessä nuorisotyössä seurakunnassa tai herätysliikkeen parissa. Voimakkaita vaikuttajia raaamatuntulkinnan kehittymiseen ovat ne, jotka tekevät työtä nuorten parissa.

Käynnissä olevaa keskustelua raamatuntulkinnasta ei siis voida jakaa vain kahteen puolueeseen: liberaaleihin ja konservatiiveihin. Kummassakin ryhmittymässä on monta erilaista raamatuntulkintatraditiota, joihin ihmiset ovat kasvaneet.

Kun pyritään jäsentämään erilaisia tapoja tulkita Raamattua olisi hyvä kysyä ainakin seuraavia kysymyksiä: 

• Miten Raamattua käytetään? Millaisissa tilanteissa?

• Millainen arvo Raamatulle annetaan puheissa, toiminnassa ja hartauselämässä?

• Millaisia johtopäätöksiä Raamatun perusteella vedetään? Onko painopiste yksilössä vai yhteisössä vai yhteiskunnassa? Painotetaanko hartautta ja hengellistä elämää vai eettisiä kysymyksiä?

Jos raamatuntulkintatapa syntyy sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta, se johtaa myös siihen, että oman raamatuntulkinnan muuttaminen on lähes mahdotonta. Oman raamatuntulkinnan muuttuminen vaarantaisi oman paikan sosiaalisessa yhteisössä eli seurakunnassa.

Toivoisin sydämestäni, että keskustelu Raamatusta muuttuisi juupas-eipäs –väittelystä sellaiseksi, jossa voitaisi avoimesti kysellä toisilta: ”Ai sinä tulkitset tätä kohtaa näin. Miksi ajattelet noin? Mitkä kokemukset ovat saaneet sinut ajattelemaan noin?”

Vai onko avoimuus liian vaarallista?

TV hidas, Twitter nopea

Tiistai-iltana televisiossa käytiin kahden tunnin keskustelu sosiaalisesta mediasta. Tarkoituksena oli pohtia miten sosiaalinen media muuttaa maailmaa. Keskustelijoiksi kutsutut ihmiset edustivat hyvin erilaisia näkemyksiä ja ajatuksia. Keskustelu oli melko rauhallista, pitkästyttävääkin.

Kiihkeämpää keskustelua käytiin sen sijaan Twitterissä hashtagilla #A2ilta. Ohjelman jälkeen julkaistut tilastot näyttivät hahstagilla twiitatun yli 1500 kertaa, mutta itse twiittaajat arvelivat, että oikea määrä olisi yli 3000. Twiittejä tuli niin nopeasti, että en meinannut pysyä mukana vauhdissa. Aina kun olin saanut twiitit luettua, odottamassa oli jo 60-80 uutta twiittiä.

Tämä oli ehkä koko ohjelman suurin yllätys: televisio oli hidas ja Twitter nopea. Ihmiset käyttivät televisiossa monia hyviä puheenvuoroja, mutta puhe on hidasta. Vaikka puheenvuoro sisälsi vain muutaman lauseen, jo puheenvuoron aikana sitä ehdittiin Twitterissä kommentoida kymmenen tai kaksikymmentäkin kertaa. Nopeasti otettiin kantaa, kannustettiin ja vastustettiin, analysoitiin, esitettiin jatkokysymyksiä ja tarjottiin lisätietoa linkeissä.

Jotkut twiittaajat pelasivat bingoa. Perinteinen media on nostanut kaiken kansan tietoisuuteen joitakin sosiaalisen median ilmiöitä: ahtaajat, yleislakon, Facebookin fanisivut, potkut työnantajan kritisoinnista Facebookissa, yms. Bingossa seurattiin jo ennestään tuttujen ilmiöiden saamia mainintoja, mutta en nyt muista kuka se oli, joka ohjelman lopussa julistautui voittajaksi. Samalla kun pohtii asioita vakavasti voi pitää hauskaa.

Twitterin kommenteissa oli paljon kritiikkiä ohjelman konseptia kohtaan. Jo ennen ohjelman puoliväliä oli perustettu sivu, jonne saattoi käydä kirjoittamassa kehittämisideansa. Ei vain puhuttu vaan syntyi myös toimintaa. Keskiviikkoaamuna työpaikalle saapuessani löysin useita ohjelmaa ja Twitter-keskustelua analysoivia blogikirjoituksia (mm. Kari Hintikka ja Tuija Aalto). Twittaajien käyttäytymistä pidettiin tylynä ja opin uuden sanan ”twittuilu”. Luulen, että vaikutelma tylyydestä tulee ainakin osittain siitä, että 140 merkin viestiin ei mahdu mitään kohteliaisuuksia vaan ainoastaan itse asia. 

Ja keskustelu jatkuu edelleen, onneksi rauhallisemmin, sekä Twitterissä että blogeissa. Täten kannan omankin korteni kekoon. Uskon, että tällä keskustelulla on pitkä häntä ja se vaikuttaa ihmisten käsitykseen sosiaalisesta mediasta ja sen monimuotoisuudesta ja monikäyttöisyydestä.

Suurin oma kritiikkini nousee siitä, että ohjelma ei vastannut otsikkonsa kysymykseen. Keskustelussa käytiin läpi erilaisia keissejä, mutta ne vielä sinällään eivät kerro meille miten maailma on muuttunut tai muuttumassa. Olisin toivonut, että keskusteluissa olisi menty ilmiön taakse. Olisin halunnut tietää mitä sellaisia ajatuksia ja kokemuksia ihmisillä on joita perinteinen media tai yhteiskunta on jättänyt ottamatta huomioon ja jotka purkautuvat nyt sosiaalisen median kautta? Miten tämä muutos murtaa vanhojen organisaatioiden kivijalkaa, muuttaa kulttuuria, työn tekemistä, harrastamista, ihmissuhteita? Mihin olemme menossa?

Ehkä kukaan ei vielä osaa vastata kysymyksiini. Ehkä vastauksia pitää etsiä yhdessä täällä sosiaalisessa mediassa.