Edelleen ikävä

Blogi on eräänlainen elämänmittari. On taas ollut aika, jolloin en ole julkaissut mitään. Muka kiireitä on ollut. 

Viimeksi syyspuolella postasin hartauden, jonka pidin Napsusta, vanhasta koirastamme. 

Niinhän siinä sitten kävi, että Napsun elämäntie tuli päätökseen pian sen jälkeen. Tammikuun lopussa 15 vuoden ja 8 kuukauden kunnioitettavassa iässä Napsu meni sinne, missä ruoho on aina vihreää ja tuuli lempeä. Jos pienten koirien elämä on yleensä n. 12-14 vuoden pituinen, oli Napsun elämä hurjan pitkä. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut kuinka huonokuntoinen se oli viimeisinä vuosinaan. 

Edelleen ajattelen Napsua joka päivä, kun näen, miten toiset ulkoiluttavat koiriaan, miten se ennen istui aamuisin odottamassa ulospääsyä, missä sen ruokakuppi oli, mitä teen nyt sen entisille leluille. Pienissä arkisissa asioissa se on edelleen läsnä. Suruahan tämä on, mutta ei kovin kipeää. Enemmänkin sitä sävyttää kiitollisuus yhteisistä hyvistä hetkistä. 

Napsu pentuna

Napsu vakiovahtipaikallaan eteisen lattialla. Siitä se näki kaikkialle ja saattoi pitää koko kotia silmällä. 

Napsu oli kameraa nopeampi koira. Meillä on ehkä tuhat kuvaa sen sivuprofiilista, mutta vain muutama sen kasvoista. Aina se onnistui kääntämään kasvonsa pois, kun yritettiin kuvata.

Mitä koirani on opettanut minulle Jumalasta?

Pidin joulukuussa radiossa aamuhartauden, jossa kerroin vanhasta koirastani. Koska Napsu-koira on minulle rakas julkaisen hartauden tekstinä myös tässä. Ole hyvä.

*

Mitä koirani on opettanut minulle Jumalasta? 

Jos hartauksilla olisi otsikko, tämän hartauden otsikkona voisi olla Mitä koirani on opettanut minulle Jumalasta. Minulla on siis koira, nyt jo vanha koira, viisitoista ja puoli -vuotias. Ihmisvuosiksi käännettynä Napsu-koira olisi nyt jo vähän yli satavuotias. Tiedän sen olevan jo elämän kalkkiviivoilla. Yhteinen aikamme on käymässä vähiin. Tämän ajan vähyyden tiedostaen katselen ja seurailen koiraani, miettien sen elämää ja vanhuutta. 

Samalla mietin, millaista elämä koiran kanssa on ollut. Napsu-koira tuli meille kolmen kuukauden ikäisenä, vastustamattoman suloisena ja villinä pentuna. Alkutunteet muistuttivat rakastumista. Miten iloitsimmekaan kaikesta uudesta mitä se oppi, miten raivoissamme olimme, kun se pissasi pilalle olohuoneen mukavimman nojatuolin ja miten huolissamme, jos se sairastui. 

Viidentoista vuoden aikana perheessämme on paljon muuttunut. Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet omiin koteihinsa. Lauma on pienentynyt ja koti hiljentynyt. Napsu-koirasta on tullut puolisokea ja puolikuuro ja se tarvitsee entistä paljon enemmän huolenpitoa. Muodostamme tiivin äiti ja koira-yksikön. 

Napsu-koira ei tykkää olla yksin. Se kuuluu seurakoirien luokkaan ja sen elämäntehtävä on pitää seuraa. Kun se on yksin, se ei voi toteuttaa tätä tehtävää. Ja silloin se tulee onnettomaksi. 

Sen suurin ilonhetki koittaa, kun joku perheenjäsen tulee kotiin. Silloin Napsu villiintyy ilosta. Se hyppii, juoksee edestakaisin, kääntyy selälleen, haluaa silitystä ja rapsutusta, haluaa nuolla käsiä, kasvoja. Se kierii, heiluttaa häntää, huohottaa ja lopulta haluaa sohvalle, jonne se asettuu lähelle, aivan viereen viettämään pienen hellän hetken yhdessä rakkaan ihmisen kanssa. Siinä hetkessä virkistyy myös ihminen. ”Koiraterapiaa”, sanovat lapset kotona käydessään. 

Olen oppinut, että koiran rakkaus ei ole itsekästä. Koira ei oikeastaan halua mitään tullakseen iloiseksi – sen vilpitön ilo syntyy siitä, että joku rakas tulee, joku rakas on siinä. Läsnäolo riittää ilon syntymiseen. 

Raamatussa kehotetaan ihmisiä oppimaan eläimiltä. Sananlaskujen kirjassa sanotaan ” Mene, laiskuri, muurahaisen luo, katso sen aherrusta ja ota opiksesi.” Jeesus puolestaan kehottaa vuorisaarnassa katselemaan taivaan lintuja: ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne.”

Katselen kyllä muurahaisia ja lintujakin, mutta minun suurin opettajani on viimeisen viidentoista vuoden ajan ollut koira. 

Napsu-koira on Jumalan luoma luontokappale, jonka kautta olen voinut nähdä aavistuksen siitä millainen maailmankaikkeuden Luoja on. Koiran perusluonne on rakkaus. Sen uskollinen, pyyteetön rakkaus, on heijastusta Jumalan, Luojamme ja Isämme rakkaudesta. 

Ja sitten mietin Jumalaa ja itseäni. Voisiko olla niin, että samalla tavalla kuin koira iloitsee minun kotiinsaapumisestani ja läsnäolostani, Jumalakin iloitsee minusta? Ja kun asetun viettämään aikaa hänen kanssaan ilo tarttuu minuunkin? 

Huomaan, että olen tottunut ajattelemaan, että Jumalan ilo on hillittyä ja arvokasta. Entäs jos koiran ilo näyttää myös jotain Jumalasta – jospa Jumalakin iloitsee meistä, sinusta ja minusta, villillä ja riehakkaalla tavalla? Jospa Jumalan ilo onkin sellaista, joka ei meinaa pysyä annetuissa raameissaan vaan murtautuu niistä ulos? Entäs jos Jumala haluaakin tulla meitä lähelle? Yhtä lähelle kuin koira, tai toinen ihminen. Jos Jumala haluaisikin tulla keskellemme vain saadakseen olla läsnä, olla lähellä ja rakastaa?