Pitkä hiljaisuus täällä blogissa on johtunut isäni kuolemasta heinäkuussa. Olin ajatellut lomalla päivitellä tänne kaikenlaisia kivoja ja mukavia ajatuksia elämästä, uskosta ja kirkosta, mutta toisin kävi. Ei ollut iloista lomaelämää, oli vain kuolemaa ja sitä halusin miettiä ensin yksin tai kasvotusten läheisten kanssa. Mutta nyt on blogin comebackin aika.
Isän kuolema yllätti meidät kaikki. Olihan isä sairastanut vuosikaudet niin, että kukaan ei muista millainen hän oli terveenä. Oikeastaan sairastaminen alkoi verenpaineesta jo 1968, sitten tuli sappileikkaus vuoden 1972 paikkeilla, kaatumisia ja loukkaantumisia lenkillä, syöpä ja sen leikkaus, sydänongelmat ja ohitusleikkaukset. Ensimmäisestä ohitusleikkauksestakin oli jo kulunut 20 vuotta. Olin niin tottunut isän sairastamiseen, että vasta hautajaisia valmistellessani huomasin sen muuttuneen isän pysyväksi ominaisuudeksi.
Kuolema tuli isälle niin nopeasti, että hän itsekään tuskin tajusi sen tuloa. Kaatuminen lenkillä perjantaina, yöllä alkanut aivoverenvuoto ja nopea tajuttomuus, puolitoista vuorokautta sairaalassa tajuihinsa tulematta, hengityskoneen kytkeminen pois päältä ja se oli siinä. Toisaalta, tässä ei ole mitään yllättävää. Isä kuoli niinkuin oli elänytkin: vauhdikkaasti.
Sairauksista huolimatta isä oli energinen ja voimakas persoona. Hänen energiansa oli tarttuvaa. Hänellä oli loistava verbaalinen huumorintaju. Kuitenkin kaikkein tärkeintä isälle oli usko Jeesukseen. Hän oli evankelista ja julisti evankeliumia sopivissa ja sopimattomissa paikoissa. Evanelistan työ ja rooli pohjautui siihen, että hän oli tavattoman laaja-alainen ja pätevä teologi, jonka kanssa keskustelu oli aina opettavaista. Isän teologiaan keskeisesti kuului jatkuva Raamatun opiskelu ja sen opettaminen, vaikka hänen pääaineenaan olikin ollut dogmatiikka. Keskeneräiseksi häneltä jäi Apostolien tekojen luentosarja yhteistyössä TV7:n kanssa. Valmistunutta luentosarjan alkuosaa voi katsoa tuolta kanavalta.
Moneen vuoteen en ole joutunut keskustelemaan isästä niin paljon ja niin monien ihmisten kanssa kuin viime viikkoina. Nuorena tapasin usein ihmisiä, jotka eivät nähneet minua lainkaan vaan halusivat vain kuulla isästä jotain. Muistan miten joku kysyi minulta, onko minusta kivaa, kun isä on niin hyvä saarnamies. Vastasin, että ei minusta ole yhtään kivaa, kun isä saarnaa kotona. Joskus saatoin olla vielä töykeämpi. Tunnetun ihmisen lapsena oman tilan raivaaminen maailmassa vaatii työtä ja sitkeyttä.
Nyt isästä keskusteleminen on ollut jopa vähän hoitavaa. Minulle on tehnyt hyvää nähdä, miten isän kuolema on koskettanut monia ja miten monet sitä surevat. Samalla muistan kipeästi, että isän kuolema on minulle aivan eri asia kuin heille. Minulle isä oli ankkuri, jota vastaan saatoin kapinoida, jonka teologiaa ja ajatuksia saatoin kyseenalaistaa, jonka kanssa saatoin käydä kriittisiäkin keskusteluja ja kuitenkin samalla olla varma hänen varauksettomasta tuestaan, huolenpidostaan ja rakkaudestaan. Viime viikkoina olen kokenut olevani tuuliajolla kuin vene, jonka ankkuriköysi on katkennut. Kenen kanssa nyt väittelen teologiasta tai Raamatun tulkinnasta? Keneltä kysyn globaaleista kristillisistä trendeistä?
En tiennyt, että suru ja ikävä isän kuoleman jälkeen voisi ottaa tällaisenkin muodon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti