Florida road trip, osa 2: Eläimellistä menoa

Piritalla on aina ollut erityinen kontakti eläimiin. Jotkut hän on tuntenut itselleen läheisiksi, joskus kavereiksi (koirat), joskus uhkaaviksi (ampiaiset). Floridan matkaa varten hän oli selvittänyt miten ja missä pääsee tekemisiin eläinten kanssa. Niinpä monet matkamme kohteista liittyivät tavalla tai toisella eläimiin. Ja kun Floridassa oltiin, erityisesti veden eläimiin.


UIDAAN MANAATTIEN KANSSA

Matkamme ensimmäinen eläinkohde oli paikka Meksikon lahden rannalla oleva Cristal River, jossa oli mahdollista uida manaattien kanssa. Manaatteja on joka puolella Floridan rannikolla, mutta niihin voi tarkemmin tutustua vain Cristal Riverissä. Siellä yritys nimeltä River Ventures, järjestää ohjattuja retkiä niiden luokse.

Manaatit ovat merileijonan tai hylkeen tapaisia rauhallisia eläimiä, jotka elävät matalissa ja lämpimissä vesissä. Pituutta niillä on n. 2,5 metkiä ja painoa lähes tonni. Ne ovat ainakin Floridassa rauhoitettuja.

Koska Cristal Riveriin oli parin tunnin automatka ja retki alkoi klo 9, nousimme varhain ja käänsimme auton keulan luoteeseen. Matkalla pysähdyimme kerran ostamaan frappucinot (ah!). Hyvästä yrityksestä huolimatta myöhästyimme vähän, mutta pääsimme silti mukaan porukkaan vielä.

Ihan aluksi katsottiin videolta vähän taustatietoja ja käyttäytymisohjeita, sitten hypättiin autoon, jolla meidät kuljetettiin rantaan. Rannassa siirryimme laivaan ja kapteeni John ryhtyi oppaaksemme. Meitä oli pienen veneen kyydissä 9 henkeä ja minä olin ainoa, joka en aikonut uida manaattien kanssa. Osa porukasta oli minua vanhenpaa tai saman ikäistä, oli äiti kahden teini-ikäisen tyttärensä kanssa, isä tyttärensä kanssa ja kanadalainen nainen. Mitään paikallisia retken osallistujat eivät siis olleet.

John toimi sekä veneen kuljettajana että oppaana retkellämme. Hänellä oli pitkä kokemus työstä Floridan eläinten kanssa, sillä vaikka hän oli manaattipaikassa uusi, oli hän ennen työskennellyt delfiinien kanssa Keysissä.

Pienen purjehduksen jälkee saavuimme poukamaan, jossa oli manaateille rauhoitettu alue. Manaatit eivät luonnollisesti pysyneet alueellaan vaan uivat, missä halusivat. Siinä rauhoitetun alueen liepeillä saivat uida myös ihmiset. Uiminen tässä yhteydessä tarkoittaa snorklaamista. Kaikille veteen menijöille nimittäin annettiin märkäpuku, maski ja snorkkeli. Manaatit, kun suhaavat lähinnä veden alla, ei niitä kunnolla näe, jos ei näe veden alla. Siksi maski ja snorkkeli. Kun muut uivat, minä otin kuvia.

Manaatit olivat uteliaita eläimiä. Ne tulivat aivan veneen vierellekin tuhisemaan ja puhisemaan sekä tutkimaan kuonollaan venettä ja ihmisiä. Ne tulivat käden ulottuville rapsutettavaksi ja kääntyivät selälleen kerjäten rapsutuksia vatsalleen. Kaikkiaan niitä oli siinä laumassa n. 20 yksilöä.

Kaikkien snorklaajien piti kaikin tavoin olla häiritsemättä tai vahingoittamatta manaatteja tai niiden elinympäristöä. Se tarkoitti, että pohjassa ei saanut kävellä, ei saanut potkia vedessä vaan piti vain kellua ja liukua. John vitsailikin, että niistä pidetään siellä parempaa huolta kuin ihmisistä.

Kolmen tunnin retki maksoi $ 45, mikä oli elämykseen nähden aivan kohtuullinen hinta.


MIEKKAVALAITA, JOIDEN KANSSA EI UIDA

Seuraavaksi kävimme Orlandon Sea Worldissä katsomassa miekkavalaita. Pirita oli nähnyt miekkavalaista kertovan dokumentin ja halusi omin silmin nähdä, miten kaloja kohdellaan ja voiko niistä nähdä, voivatko ne hyvin vai huonosti.

Maksoimme siis ylikalliin lipun Sea Worldiin ja katsoimme kaksi näytöstä, joissa miekkavalaat uivat ja temppuilivat. Ne olivat kyllä erittäin mielenkiintoisia ja vaikuttavia eläimiä. Niin suuria ja niin voimakkaita. Pienemmät miekkavalaat olivat selvästi innoissaan ja niillä oli hauskaa. Ne leikkivät. Niistä oli myös hauska kastella yleisöä.

Mutta isommat kalat eivät näyttäneet onnellisilta. Jälkimmäisessä näytöksessä näimme myös vanhan Tilikumin. Sitä kävi valtavasti sääliksi. Sen selkäevä oli mutkalla. Selkäevä kertoo kalan mielentilasta. Kun evä on pystysssä, on kalalla kaikki hyvin. Kun evä on lurpallaan, asiat ovat huonosti.

Orlandossa näköjään järjestettiin mielenosoituskin jo tässä välissä miekkavalaiden puolesta. Oikeastaan olen siitä tyytyväinen.


UIDAAN DELFIINIEN KANSSA

Piritan yksi suuri unelma oli saada vuorovaikuttaa delfiinien kanssa. Se oli siis seuraava eläinkohteemme. Key Largossa sijaitsi Dolphins Plus -niminen paikka, joka mainosti delfiiniuinteja. Sinne siis.

Delfiiniuinnin aamuun liittyi vähän ylimääräistä dramatiikkaa, kun lukitsin vahingossa auton avaimet sen peräkonttiin. Pirita lähti kävellen uimapaikkaan ja minä menin sitten myöhemmin autolla perässä. Onneksi olimme majoittuneet vain puolen mailin päähän Dolphins Plussasta.

Dophins Plus tarjosi useita erilaisia tapoja uida delfiinien kanssa. Pirita valitsi sellaisen luonnollisen vaikuttamisen tavan, jossa hän sai uida altaassa, mutta ei saanut tehdä mitään eikä koskea delfiineihin käsillään. Uiminen tarkoitti jälleen snorklaamista.

Delfiinit olivat hyvin aktiivisia ja leikkisiä ja hakivat kontaktia myös altaan reunalla kameran kanssa seisovaan äitiin. Pirita oli vähän arka niiden kanssa ja lopulta se meni niin, että ne yrittivät houkutella Piritaa leikkimään niiden kanssa.

Postasin tästä delfiiniuinnista Facebookiinkin, vaikka arvasin, että jonkun mielestä se on eettisesti kyseenalaista. Ja kyllä niitä eettisiä näkökohtia pitää jokaisessa kohdassa miettiä. Täältä pohjoisen Euroopan näkökulmasta ei vain näe kaikkea. Delfiinit kuuluvat luonnostaan Floridan eläimiin. Ne uivat siellä altaissakin lähellä omaa lähtöpaikkaansa. Niiden hyvinvointia seurataan tarkasti. Suuri osa niistä on vanhoja ja sairaita. Ihmisten hoivissa vanhukset saavat lääkettä ja huolenpitoa.

Kaikkiaan ihmisten ja eläinten suhde on mielenkiintoinen ja haastava. Ihminen ja eläin voivat olla vuorovaikutussuhteessa keskenään, vaikka ovat aivan erilaisia ja todella puhuvat eri kieltä. Kuitenkin on kysyttävä, mikä oikeus ihmisellä on ottaa itselleen eläin lemmikiksi? Onko oikein, että eläimiä "käytetään" parantamaan ihmisten hyvinvointia, kuten esim. ratsastusterapiassa tai delfiiniuinnissa? Millaiset olosuhteet kullakin eläimellä tulisi olla, että se eläisi hyvää elämää? Näitä ja monia muita kysymyksiä jäin miettimään.


UIDAAN PESUSIENTEN KANSSA

Joulupäivänä teimme vielä retken, missä yritimme päästä näkemään delfiinejä meressä, niiden luontaisissa asuinpaikoissa. Niitä ei kuitenkaan näkynyt. Kävimme kuitenkin uimassa paikassa, missä kasvoi paljon sieniä merenpohjassa. Kapteenimme kutsui paikkaa nimellä Sponge garden. Puutarhan sienet olivat niitä tavallisia, joita meilläkin saa ostaa kemppariliikkeestä. Villinä niitä kasvoi siellä koko merenpohjan täynnä. Siellä minäkin uin, mutta ilman maskia ja snorkkelia. Pirita snorklasi edelleen kuin ammattilainen.

Mitä opimme tästä? Ennen seuraavaa Floridan matkaa kannattaa opetella snorklaamaan.

Florida 2014 road trip, osa 1

Kun lähdettiin Floridaan, en tiennyt, mitä on tulossa. En tiennyt, pääsevätkö kaikki lähtemään ja puolet hotelleista tms. yöpymispaikoista oli varaamatta. Ei ollut suunnitelmaa eikä aikataulua. Ei ollut ohjelmaa eikä tavoitteita.

Nyt se on takana: kunniakas äidin ja tyttären roadtrip Floridassa. Kaksi ja puoli viikkoa seikkailimme Floridan niemimaalla ja näimme ja koimme monta unohtumatonta asiaa. Yritän tallettaa ne kaikki sydämeeni ja muistoihini. Vasta matkan päättyessä ymmärsin, että itse en koskaan aikuisena viettänyt kahden viikon lomaa vanhempieni kanssa. Olen sen tehnyt nyt yhden aikuisen lapseni kanssa. Onneksi osasin iloita reissun jokaisesta päivästä jo sen kestäessä ja ilo velloo mielessäni edelleen.

Muutamia havaintoja matkalta.


KAUPUNKEJA ILMAN KESKUSTAA

Vietimme eniten aikaa Kissimmeessä Orlandon kupeessa, Miamissa ja Key Westissä. Vain Key Westissä oli sellainen paikka, jota olisi voinut kutsua keskustaksi. Ehkä muissakin oli, mutta emme käyneet siellä. Eurooppalainen minussa ihmettelee, mikä se sellainen kaupunki on, missä ei ole keskustaa. Mihin siellä mennään kuljeskelemaan ja haistelemaan paikallista kulttuuria? Ostoskeskus (mall) ei aja samaa asiaa.

Ja myönnän, että nautin tänään, kun taas kävelin Helsingin keskustassa. Oli kiva osata jotenkin sijoittaa itsensä.

AUTOT

Vuokrasimme auton lentokentältä. En ottanut kaikkein pienintä mallia vaan sellaisen, mihin sanoivat mahtuvan kaksi matkalaukkua. Hämmennykseni oli valtava, kun vuokraamon autohallissa meitä odotti valkoinen Chevrolet Impala vuosimallia 2015. Se oli varmaan kaksi metriä pidempi kuin mun pieni Volkswagen poloinen. Ja automaattivaihteinen. Siihen mahtui hyvin meidän kaksi matkalaukkua. Olisi mahtunut kolmas ja neljäskin matkalaukku.

Lopulta päädyttiin siihen, että Pirita ajoi suurimman osan reissusta. Minä ajoin ehkä n. 1 % koko matkasta. Piritalla on itselläänkin automaattivaihteinen Chevrolet, joten tämä oli aika luonteva ratkaisu. Kaksi viikkoa Impalan kyydissä kuitenkin on saanut minut miettimään, että josko minunkin seuraava autoni olisi -  tadaa - automaattivaihteinen.

Auto oli kuitenkin siellä liikenteessä aivan normaali. Vain suomalaisen mittakaavassa se oli suuri. Paljon suurempiakin autoja ihmisillä oli. Minua ihmetyttivät eniten sellaiset pick-up autot, joissa oli vielä takapenkkikin. Jäin miettimään, että kuka sellaisen auton haluaa ja miksi? Ja mietin myös, mihin ihmiset niin isoja autoja pysäköivät. Meidän Impalaakin oli välillä vaikea saada mahtumaan parkkiruutuun.

Bensa oli muuten halpaa. Ajoimme yhteensä n. 1600 mailia ja tankkasimme autoa yhteensä n. $ 200 arvosta. Se oli varmasti edullisin tapa matkustaa.


RUOKA

Roadtripillä majoitus oli kallista ja ruoka edullista, enimmäkseen. Hotellien veloittamaan maksuun ei useinkaan kuulunut aamiaista vaan se piti itse kehitellä kokoon paikallisesta ruokakaupasta, mikä kyllä sopi meille. Kumpikaan emme kaivanneet suuria aamiaisia, kunhan kahvia oli saatavilla oikea-aikaisesti ja oikeanlaista. Päivän toinen kupillinen oli usein frappucino, joista tulin melkein riippuvaiseksi.

Söimme usein jonkun ketjun ravintolassa, koska se oli melko edullista. Kelpo lounaan tai päivällisen sai alle kahdella kympillä. Paremmassa ravintolassa jossain hienolla alueella tai Key Westin keskustassa ruoka saattoi maksaa viisikymppiä vaikka otti vain salaatin ja jälkiruuan. Amerikkalaista vale-italialaista ruokaa söimme usein. Oli jännä huomata, että valtameren tuolla puolella on kehittynyt ihan oma italialainen keittiönsä, joka ei tunne bruschettaa, mutta jolle spagetti lihapullien kanssa on arkipäivää. Kotiin tultua löysin artikkelinkin tästä aiheesta  http://www.swide.com/food-travel/italian-food-recipes-that-are-not-from-italy-at-all/2013/09/06.

Kaikista kokeilemistamme paikoista kaksi nousi suosikiksi ylitse muiden: Olive Garden ja TGI Fridays. Kummassakin oli hyvä hinta-laatu -suhde.

Jos minulla oli matkaa varten jokin ruokamissio, se oli uusien salaatti-ideoiden metsästys. Jo pitkään olen ollut tosi kyllästynyt kaikkiin salaatteihin, joita olen saanut. Kaipasin jotain uutta. Söinkin sitten reissun aikana ainakin neljänä päivänä salaattia. Annokset olivat isoja ja niissä oli jänniä aineksia. Aika harvoin olen syönyt lehtikaalia salaatissa. Kerran sitä oli salaatissa myös rapeaksi paistettuna. Yhdessä salaatissa oli rapeaksi paistettuja tortillasuikaleita. Muut salaatit olivat tavallisempia, mutta herkullisia. Floridassa kaikki raaka-aineet ovat tuoreita.

Yksi mielenkiintoinen havainto liittyi ruokien maustamiseen. Aivan järkyttävän moni ruoka oli maustettu pekonilla ja yhtä moni cheddar-juustolla. Oli niitäkin, missä oli pekonia ja cheddaria. Ensi sunnuntaina ajattelin kokeilla pekonilla ja cheddarilla kuorrutettua broileria myös kotioloissa. Pitäähän sitä salaattien lisäksi tuoda jokin toinenkin uusi ruokalaji matkamuistoksi.


Yritän lähipäivinä kirjata ylös myös kokemukseni eläinhavainnoista ja huvipuistoista. Ne ovat niin isoja teemoja, että ansaitsevat aivan omat postauksensa.

Minä ja USA

Tätä kirjoittaessani istun Floridan Kissimmeessä lomakylän huoneiston parvekkeella. On joulukuun 20. päivä ja lämmintä n 20 astetta. Ei mikään hellekeli siis.

Tällä reissulla on havainnut, että tämä on oikeasti vasta neljäs kerta, kun vierailen USA:ssa. Siihen nähden kuinka paljon vaikutteita olen imenyt täkäläisestä kulttuurista, se on järisyttävä havainto. 

1967

Ensimmäisen kerran tulin tänne vuonna 1967, kun olin 7-vuotias. Äiti ja isä liittyivät työntekijöiksi amerikkalaiseen evanekelioimisjärjestöön ja tulivat tänne vuodeksi koulutukseen. Asuimme ensin kolme kuukautta Kaliforniassa ja sen jälkeen puolisen vuotta Orlandossa, täällä Floridassa. Kaliforniasta muistan lämmön, kalkkarokäärmeet, uima-altaat, bungalowin, joka oli kotinamme, nurmikonkastelulaitteet (jollaisia ei silloin vielä ollut Suomessa), vuoret ja myrkkymuratin. Tien toisella puolella olevalla pellolla asui muuli, jota vähän pelkäsin. 

Kun muutimme Orlandoon, menin kouluun. Kouluni oli Lake Como Elementary School. Laskin matematiikan laskuja suomalaisesta kansakoulun kirjasta, kun muut tekivät opettajan antamia matematiikan tehtäviä. Kouluruokailua varten piti aamulla aina ottaa mukaan kaksi kolikkoa, joista ainakin toisen välillä hukkasin. Onnistuin kuitenkin saamaan ruokaa joka päivä, mutta miten sitä en osaa selittää. Ehkä säälivät minua kielitaidotonta. 

Oli minulla kavereitakin, joiden kanssa leikin ja juttelin. Naapurissa asui kolme lasta, joiden kanssa vietimme aikaa ja riitelimmekin. Kerran välillemme syttyi sota. Kun emme voineet heitellä toisiamme lumipalloilla, käytimme joka puolella maassa lojuvia kypsiä appelsiineja ja greippejä. Naapurin Dennyn heittämä greippi osui minua päähän ja räjähti. Siitä tuli aivan mieletön sotku. 

Suomeen palasimme helmikuussa. Muistan vieläkin sen pakkasen nipistyksen, kun astuimme ulos lentokoneesta 

1976

Seuraavan kerran tulimme perheen kanssa Floridaan vuonna 1976. Se oli parin viikon mittainen lomamatka. Kävimme kirkoissa ja kylässä ihmisten luona. Joskus vieläkin mietin mitä kaikille niille ihmisille on tapahtunut. 

Sillä reissulla kokeilin elämäni ainoan kerran vesihiihtoa. 

1993 

Joulun jälkeen joko vuonna 1992 tai -93 lensin tänne Floridaan lomalle isän ja äidin luokse Cocoa Beachille. Isä ja äiti olivat muutamaa vuotta aiemmin ostaneet täältä lomaosakeviikkoja ja viettivät aina joulukuussa täällä muutaman viikon lomaillen ja tuttuja tapaillen. Huoneisto oli Atlantin rannalla, mutta en muista siitä juuri mitään. Mukana reissussa olivat myös veljeni ja sisareni miehensä kanssa. 

Sillä reissulla voitin jostain, olisikohan ollut Disneystä, valtavan suuren Tikrun. Se oli täytetty styroksilla, joten se ei painanut juuri mitään. Pahvilaatikkoon pakattuna se tuli mukaani matkatavarana, mutta katosi matkalla. Lentoyhtiö toi sen myöhemmin kotiin minulle ja ihmetteli todella paljon. Se Tikru oli Petran tuliainen siltä reissulta. 

2014

Ja sitten on tämä reissu. Nämä muutamat matkat rapakon taakse ovat luoneet minulle jonkinlaiset juuret tänne Orlandon seudulle. Mitään tuttua en näe maisemissa, en rakennuksissa enkä muussakaan. Kaikki tuntuu vieraalta. 

Nyt kuitenkin omistan omituisin järjestelyin yhden lomaosakeviikon joka kolmas vuosi täällä. Saattaa olla, että täällä nyt tulee käytyä useamminkin. 

Edelleen ikävä

Blogi on eräänlainen elämänmittari. On taas ollut aika, jolloin en ole julkaissut mitään. Muka kiireitä on ollut. 

Viimeksi syyspuolella postasin hartauden, jonka pidin Napsusta, vanhasta koirastamme. 

Niinhän siinä sitten kävi, että Napsun elämäntie tuli päätökseen pian sen jälkeen. Tammikuun lopussa 15 vuoden ja 8 kuukauden kunnioitettavassa iässä Napsu meni sinne, missä ruoho on aina vihreää ja tuuli lempeä. Jos pienten koirien elämä on yleensä n. 12-14 vuoden pituinen, oli Napsun elämä hurjan pitkä. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut kuinka huonokuntoinen se oli viimeisinä vuosinaan. 

Edelleen ajattelen Napsua joka päivä, kun näen, miten toiset ulkoiluttavat koiriaan, miten se ennen istui aamuisin odottamassa ulospääsyä, missä sen ruokakuppi oli, mitä teen nyt sen entisille leluille. Pienissä arkisissa asioissa se on edelleen läsnä. Suruahan tämä on, mutta ei kovin kipeää. Enemmänkin sitä sävyttää kiitollisuus yhteisistä hyvistä hetkistä. 

Napsu pentuna

Napsu vakiovahtipaikallaan eteisen lattialla. Siitä se näki kaikkialle ja saattoi pitää koko kotia silmällä. 

Napsu oli kameraa nopeampi koira. Meillä on ehkä tuhat kuvaa sen sivuprofiilista, mutta vain muutama sen kasvoista. Aina se onnistui kääntämään kasvonsa pois, kun yritettiin kuvata.

Mitä koirani on opettanut minulle Jumalasta?

Pidin joulukuussa radiossa aamuhartauden, jossa kerroin vanhasta koirastani. Koska Napsu-koira on minulle rakas julkaisen hartauden tekstinä myös tässä. Ole hyvä.

*

Mitä koirani on opettanut minulle Jumalasta? 

Jos hartauksilla olisi otsikko, tämän hartauden otsikkona voisi olla Mitä koirani on opettanut minulle Jumalasta. Minulla on siis koira, nyt jo vanha koira, viisitoista ja puoli -vuotias. Ihmisvuosiksi käännettynä Napsu-koira olisi nyt jo vähän yli satavuotias. Tiedän sen olevan jo elämän kalkkiviivoilla. Yhteinen aikamme on käymässä vähiin. Tämän ajan vähyyden tiedostaen katselen ja seurailen koiraani, miettien sen elämää ja vanhuutta. 

Samalla mietin, millaista elämä koiran kanssa on ollut. Napsu-koira tuli meille kolmen kuukauden ikäisenä, vastustamattoman suloisena ja villinä pentuna. Alkutunteet muistuttivat rakastumista. Miten iloitsimmekaan kaikesta uudesta mitä se oppi, miten raivoissamme olimme, kun se pissasi pilalle olohuoneen mukavimman nojatuolin ja miten huolissamme, jos se sairastui. 

Viidentoista vuoden aikana perheessämme on paljon muuttunut. Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet omiin koteihinsa. Lauma on pienentynyt ja koti hiljentynyt. Napsu-koirasta on tullut puolisokea ja puolikuuro ja se tarvitsee entistä paljon enemmän huolenpitoa. Muodostamme tiivin äiti ja koira-yksikön. 

Napsu-koira ei tykkää olla yksin. Se kuuluu seurakoirien luokkaan ja sen elämäntehtävä on pitää seuraa. Kun se on yksin, se ei voi toteuttaa tätä tehtävää. Ja silloin se tulee onnettomaksi. 

Sen suurin ilonhetki koittaa, kun joku perheenjäsen tulee kotiin. Silloin Napsu villiintyy ilosta. Se hyppii, juoksee edestakaisin, kääntyy selälleen, haluaa silitystä ja rapsutusta, haluaa nuolla käsiä, kasvoja. Se kierii, heiluttaa häntää, huohottaa ja lopulta haluaa sohvalle, jonne se asettuu lähelle, aivan viereen viettämään pienen hellän hetken yhdessä rakkaan ihmisen kanssa. Siinä hetkessä virkistyy myös ihminen. ”Koiraterapiaa”, sanovat lapset kotona käydessään. 

Olen oppinut, että koiran rakkaus ei ole itsekästä. Koira ei oikeastaan halua mitään tullakseen iloiseksi – sen vilpitön ilo syntyy siitä, että joku rakas tulee, joku rakas on siinä. Läsnäolo riittää ilon syntymiseen. 

Raamatussa kehotetaan ihmisiä oppimaan eläimiltä. Sananlaskujen kirjassa sanotaan ” Mene, laiskuri, muurahaisen luo, katso sen aherrusta ja ota opiksesi.” Jeesus puolestaan kehottaa vuorisaarnassa katselemaan taivaan lintuja: ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne.”

Katselen kyllä muurahaisia ja lintujakin, mutta minun suurin opettajani on viimeisen viidentoista vuoden ajan ollut koira. 

Napsu-koira on Jumalan luoma luontokappale, jonka kautta olen voinut nähdä aavistuksen siitä millainen maailmankaikkeuden Luoja on. Koiran perusluonne on rakkaus. Sen uskollinen, pyyteetön rakkaus, on heijastusta Jumalan, Luojamme ja Isämme rakkaudesta. 

Ja sitten mietin Jumalaa ja itseäni. Voisiko olla niin, että samalla tavalla kuin koira iloitsee minun kotiinsaapumisestani ja läsnäolostani, Jumalakin iloitsee minusta? Ja kun asetun viettämään aikaa hänen kanssaan ilo tarttuu minuunkin? 

Huomaan, että olen tottunut ajattelemaan, että Jumalan ilo on hillittyä ja arvokasta. Entäs jos koiran ilo näyttää myös jotain Jumalasta – jospa Jumalakin iloitsee meistä, sinusta ja minusta, villillä ja riehakkaalla tavalla? Jospa Jumalan ilo onkin sellaista, joka ei meinaa pysyä annetuissa raameissaan vaan murtautuu niistä ulos? Entäs jos Jumala haluaakin tulla meitä lähelle? Yhtä lähelle kuin koira, tai toinen ihminen. Jos Jumala haluaisikin tulla keskellemme vain saadakseen olla läsnä, olla lähellä ja rakastaa? 

Rippikoulumuistoja

Eilen siivosin vanhaa rippikoulukansiotani ja heitin pois kaikenlaista parin vuosikymmenen aikana kertynyttä materiaalia, jota en usko enää tarvitsevani. Ideoistani suuri osa on julkaistu kirjoissani, joten ei niitä kansiossa tarvitse enää säilyttää.

Kansiosta löysin myös vuoden 2000 paikkeilla Malmin seurakunnan nuorisotyön lehteen kirjoittamani lyhyen jutun, jossa muistelen omaa rippikouluani. Julkaisen sen siis nyt uudestaan tässä:


ORONMYLLY 1974

   Sinä vuonna kun täytin 15, menin rippikouluun niinkuin kuuluikin. Leiri kesti kaksi viikkoa. Tunsin etukäteen kaikista leiriläisistä vain parhaan ystäväni. 
   Leirillä oli tiukat säännöt. Leirialueelta ei saanut poistua. Ruokajonossa oli seisottava hiljaa. Jos ei oltu hiljaa, saatiin odottaa kauan sitä laihaa keittoa ja näkkileipää, jota useimmin syötiin. 
   Aamuisin nostettiin lippu, luettiin päivän psalmi ja laulettiin virsi. Kuri oli kuin armeijassa. Aurinko paistoi. 
   Ryhmissä luettiin aamuisin jotain evankeliumia. En ymmärtänyt miksi, eikä näyttänyt ymmärtävän se isonenkaan. Päivät istuttiin hämärässä kirkossa ja tehtiin kynä sauhuten muistiinpanoja. Joskus papin opetus meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja katselin kuinka tuuli heilutti koivunlehtiä kirkon ikkunan ulkopuolella. Mietin, kuinka niin kiinnostavista asioista voitiin puhua niin tylsästi. 
   Vapaa-ajalla ostettiin jäätelöä, lakua ja suffelia niin kauan kuin rahaa riitti. Loppuaika pelattiin lentopalloa tai istuttiin kentän laidalla katsomassa, kun toiset pelasivat. Istuin usein sen yhden pojan vieressä, joka halusi mennä sänkyyn kanssani. En ollut vielä valmis sänkyhommiin, mutta muuten poika oli minusta jännittävä. 
   Iltaohjelmissa sai nauraa. Hartaudet herkistivät. Lauloin ensimmäisen kerran elämässäni niin, että joku kuuli. Yhtenä iltana itketti ja menin juttelemaan leirin ohjaajan kanssa. Se auttoi. 
   Nukuimme kerrossängyissä vanhassa tuvassa. Öisin kerrottiin vitsejä viereiseen sänkyyn majoittuneen tytön kanssa. Naurettiin niin, että kerrossängyt hytkyivät. Tytöstä tuli hyvä ystävä ja lapseni kummi. 
   Minusta tuli isonen ja myöhemmin pappi. Edelleen uskon rippikoulun pieniin ihmeisiin. 

#aamuhartaus

Olen tuon Twitterin kanssa välillä ahkerampi, välillä laiskempi. Nyt lomalla oli aikaa sitäkin taas katsella ja heti tuli täysosuma. Tuomas Enbuske twiittasi aamuhartaudesta. Eihän siihen voinut jättää reagoimatta. Asia on tärkeä ja ansaitsee huomiota. Aamuhartauksia (niinkuin montaa muutakin asiaa) voi aina kehittää, mutta niitä voi myös mainostaa.

Kiva keskustelu siitä tulikin. Ehkä joku sen vuoksi kuuntelee aamuhartauden uusin korvin.

Paitse että se on nykyään #aamuhartaus. Siinä on risti edessä.

Huomaa, että twiitit ovat aikajärjestyksessä niin, että ensimmäinen on alimpana. 

Tweets about "#aamuhartaus"

Mitä opin Steve Jobsilta?

Sain juuri luettua Steve Jobsin elämänkerran. Koko kirjan ajan oli todella ärsyyntynyt. En lainkaan pidä ihmisistä, jotka saavat raivokohtauksia, käyttävät hyväksi toisia ihmisiä, ovat insensitiivisiä toisten tunteille ja eivät kuuntele. Kirjan mukaan nämä asiat leimasivat Jobsin jokapäiväistä vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa. Hän oli itsepäinen ja joustamaton. Hän halusi asioiden tapahtuvan tietyllä tavalla ja väänsi niin kauan, että niin tapahtui. Argh. Luin kuitenkin kirjan loppuun.

Kimmokkeen tähän kirjaan tarttumiselle sain johtamiskurssilta. Siellä kouluttaja sanoi naureskellen, että "jos haluaa voi lukea sen Steve Jobsin elämänkerran johtamisen näkökulmasta, että onhan siinä siitäkin". Siitä heräsi uteliaisuus. Oliko Jobsin johtamistyyli jotenkin kummallinen, persoonallinen?

Jobsista tuli kaikesta ärsyttävyydessään yksi maailman merkittävimmistä yritysjohtajista, joten elämänkerran alkulukujakin lukee sen suodattimen läpi. Jobsin johtajan uran alkuvaihe vaikutti hapuilevalta ja kokeilevalta. Hän ei tiennyt, mitä oli tulossa. Tietotekniikka kiinnosti häntä lähinnä muotoilun näkökulmasta, mutta koska hän ei ollut insinööri hänestä tuli johtaja. Hän tarvitsi rinnalleen ja ympärilleen ihmisiä, joiden kanssa voisi toteuttaa visionsa hyvistä teknologiatuotteista. Johtajana hän joko ihastui tai vihastui hänelle esiteltyihin ratkaisuihin. Hän pakotti insinöörit sovittamaan tekniset ratkaisut tuotteen muotoiluun. Hän saattoi laittaa tiimit aloittamaan alusta useita kertoja.

Koko uran ajan hänellä oli yksi johtoajatus: tehdä ihmisille laadukkaita tuotteita. Jobsin ensisijainen tavoite johtajana ei ollut tehdä paljon rahaa tai haalia paljon vaikutusvaltaa vaan tehdä täydellisiä tavaroita. Tietynlainen idealisti siis. Raha ja vaikutusvalta seurasivat perässä.

Tunnistan Jobsin idealismissa jotain hyvin 70-lukulaisuutta. Olin teini ja nuori aikuinen samoihin aikoihin Steve Jobsin kanssa. Kuuntelimme samoja bändejä ja katsoimme samat elokuvat. 70-luku oli aikaa, jolloin huumeita kokeiltiin laajemmin kuin ennen. Kaliforniassa Steve käytti LSD:tä, Helsingissä meitä varoiteltiin huumeistä jo ehkä keskikoulun toisella tai kolmannella luokalla. Niitä tarjottiin silloin 70-luvun alkuvuosina Helsingissä nuorille ilmaiseksi.

Joissain kirjan nuoruuskuvissa Steve Jobs on paljain jaloin. Paljasjalkaisuuskin jotenkin kuului 70-lukulaiseen hippi-anarkisti-ihailuun. Ja se, että jos ei suoraan harrastettu transsendenttistä mietiskelyä, niin mietiskeltiin, mitä se mietiskely on. Tähän 70-lukulaiseen idealismiin minun mielessäni liittyvät myös rahan vähättely ja esteettisten arvojen korostaminen. Ehkä myös se, mitä kutsuttiin "oman itsensä toteuttamiseksi". Näitä vaikutteita näen myös Steve Jobsin nuoruudessa.

Steve Jobs oli siis oman aikansa lapsi, joka toteutti oman aikansa ihanteita.

Mitä siis opin? Opin, että kannattaa pitää kiinni ihanteistaan. Idealisti voi saada aikaan jotain merkittävää. Yksi ihminen voi muuttaa maailmaa.

Ja hiiteen kaikki ne, jotka väheksyvät idealisteja.

Juhlikaa! Paasto on päättynyt, samoin #päivänhyvätyö

Oi ihana pääsiäinen!

Näin ajattelin monta kertaa pääsiäistä odotellessa. Tehdä yksi hyvä työ päivässä ja twiitata siitä osoittautui tällaiselle peruslaiskalle ihmiselle vaativaksi projektiksi. Jos olisin pyristellyt paastoprojektissani yksin, olisin hiljaisesti unohtanut sen viimeistään kahden viikon jälkeen. Onneksi mukaan lähti muutama muukin. Muutama twiittasi hyvistä töistä päivittäin, jotkut kerran tai pari. Nostan tähän blogipostaukseen muutamia twiittejä. Koska en ole kysynyt lupaa niiden julkaisemiseen, julkaisen ne niin, että twiittaajien nimet ja kuvat on häivytetty. Toivottavasti se on ok. Jos ei ole, laittakaa viestiä.

Yhteisesti twiittasimme tägillä #päivänhyvätyö roskien keräämisestä, ihmisten ilahduttamisesta, lapsiperheen tukemisesta, lastenhoidoista, naapurin lapsista, koiran hemmottelusta, riitelemättä jättämisestä,  vapaaehtoistoiminnasta, lähikauppojen tukemisesta, rahan lahjoittamisesta hyväntekeväisyyteen ja monenlaisesta muusta auttamisesta.

Helppoa ei jokapäiväinen hyvien töiden tekeminen ollut ja tuli päiviä, jolloin hyvä työ jäi tekemättä. Joskus hyvää työtä oli vaikea erottaa kaikesta siitä, mitä arjessa muutenkin, vanhempana tai työtoverina, teki muiden hyväksi.

Paastonaika kesti 40 päivää. Yhteensä vain muutama ihminen on tehnyt kolmatta sataa pientä hyvää tekoa tänä aikana. Vaikka maailma ei tullut valmiiksi eikä ehkä näkyvästi paremmaksi tämän aikana uskon, että nämä pienet hyvät teot ovat olleet kääntämässä suuntaa kuitenkin sinne hyvään päin. Pienillä teoilla on ainakin pieni vaikutus koko maailmankaikkeudessa.

Hyvien töiden tekemisen vaikutus ehkä on suurin hyvien töiden tekijälle itselleen. Tutkimusten mukaan ihmiset, jotka tekevät hyviä tekoja tai toimivat vapaaehtoistyössä, ovat onnellisempia kuin ihmiset, jotka eivät niin tee. Omassa elämässä onnellisuus-vertailua on mahdoton tehdä, mutta kyllä minussa jokin tyytyväisyys on, että jaksoin koko seitsemän paastoviikkoa ponnistella hyvien tekojen parissa.

Yksi hyvä työni paaston aikana oli lahjoitaa vanhat viinilasit tyttärelle. Ajattelin ostaa pääsiäiseksi. Niin siinä sitten kävi, että unohdin ostaa ne uudet lasit. Pääsiäisen juhlaviinit juotiin sekalaisista laseista.

Päivän hyvä työ, ensimmäinen viikko

Siitä on nyt viikko, kun alkoi pääsiäistä edeltävä paasto ja samalla oma paastoprojektini, jossa tehdään hyvä työ joka päivä ja twiitataan siitä. Mitä on tapahtunut tämän ensimmäisen viikon aikana?

Ihan ensimmäiseksi joku reagoi siihen, että hyvistä töistä twiitataan. Jos tekee hyvä asioita, olisi kuulemma kristillisempää olla niistä hiljaa. Olen tuosta ihan samaa mieltä. Se olisi parempi. Mutta olen samalla myös niin heikko, että tarvitsen toisten ihmisten rohkaisua ja jos huomaan, että muutkin tekevät hyviä töitä, se motivoi minua jatkamaan. Tämän olen haivainnut myös tämän ensimmäisen viikon aikana oman kokemuksen kautta.

Olen havainnut myös, oman kokemuksen kautta, että hyvien töiden löytäminen omista päivistä on melko työlästä. Jos en ole tehnyt jotain hyvää aivan suunnitelmallisesti ja aikomuksella, illalla on pitänyt muistella koko päivä läpi ja yrittää löytää sieltä se hyvä työ. Onneksi useimmiten niitä onkin löytynyt.

Olen yrittänyt levittää hyvien töiden tekemisen tartuntaa. Ainakin neljä muuta twiittaa nyt päivittäin jostain hyvästä teosta. Mahtavaa - olen siitä iloinen ja se rohkaisee minua. Meitä on yhteensä viisi! Lisäksi esim. Flora sanoi tuossa edellisen postauksen kommentissa, että hyvä töitä voisi tehdä, mutta ei ole Twitterissä. Meitä saattaa siis olla enemmänkin, mutta emme vaan tiedä kaikista.

Vielä voi liittyä mukaan! Tässä ei katsella taaksepäin vaan eteenpäin ja paastoa on jäljellä vielä kuusi viikkoa.

Päivän hyvä työ

Keskiviikkona se taas alkaa: paastonaika. Sitä ennen pidetään karnevaalia eli juhlitaan riehakkaasti. Paasto tarkoittaa aikaa, jossa luovutaan jostain asiasta ja saadaan näin omaan elämään lisää tilaa hiljentymiselle, mietiskelylle tai jollekin hyvälle asialle. Paasto ei ole pysyvä elämänmuutos vaan projekti: tämä paasto päättyy pääsiäisenä.

Tänä vuonna olen päättänyt kilvoitella pienten hyvien töiden tekemisessä. En siis aio luopua jostakin, sillä yksinkertainen elämäni on jo nyt niin karua, että juuri mitään karsittavaa siinä ei enää ole. Sen sijaan hyviä asioita voisi olla enemmän. Niinpä olen päättänyt tehdä pieniä hyviä tekoja joka päivä. Olen antanut projektille nimeksi Päivän hyvä työ.

Lapsena muistan kuulleeni, että partiolaisilla tai jollain muulla vastaavalla järjestöllä oli sellainen ihanne, että ihmisen piti tehdä päivässä yksi hyvä työ. Se tarkoitti jonkun toisen ihmisen pyyteetöntä auttamista. Se voisi olla myös roskan poiminen ja roskiin laittaminen, kahvinkeittäminen työpaikalla tai lastenvaunujen nostaminen bussista. Olennaista hyvässä työssä on se, että se hyödyttää jotain toista ihmistä.

Toivoisin, että muutkin osallistuisivat tähän projektiin. Joka päivä jokaiselle tarjoutuu uusia mahdollisuuksia tehdä hyviä tekoja jollekin ihmiselle ja kuka tahansa voi niitä tehdä. Tekemisen lisäksi olisi tietysti kiva lukea tai kuulla toisten tekemisistä. Siitä saa rohkeutta ja voimaa jatkaa, sillä en odota projektin olevan vain mukava vaan ihan varmasti se tarjoaa myös haastetta.

Jos siis haluat sinäkin liittyä tähän paastoprojektiin ja tehdä päivittäin ainakin yhden hyvän teon, olisin siitä kovin iloinen. Kerro teostasi Twitterissä tägillä #päivänhyvätyö, jotta muutkin saamme lukea siitä. Ei se sen vaikeampaa ole. Siis teko ja twiitti.

Jään odottamaan mitä tapahtuu. Keskiviikkona aloitetaan.

Nappisota

Kun olin lapsi, yksi lempipuuhasteluistani oli isoäitini, jota mammaksi kutsuttiin, nappien järjestäminen.

Mamma oli modisti ja muutenkin taitava käsityöihminen. Hän oli myös säästäväinen ja kun joku vaate muuttui käyttökelvottomaksi ja siitä oli kokonaan luovuttava, mamma ratkoi napit irti ja laittoi ne talteen mahdollista myöhempää käyttöä varten.

Nappeja säilytettiin purkeissa ja pahvilaatikoissa. Oli ihanaa upottaa kätensä nappilaatikkoon ja antaa nappien valua sormien välistä. Tutkin nappeja ja järjestelin niitä koon ja värin mukaan. Ankkurinkuvilla koristetut napit olivat samanlaisia, joita oli minun talvitakissani. Haaveilin vaatteista, joihin Mamman nappeja voisi ommella.

Aika kului ja sukupolvet siirtyivät taivaallisen ompeluseuraan. Kävi ilmi, että myös siskoni oli pienenä leikkinyt napeilla. Aikuisena välillemme syttyi nappisota. Kumpikin meistä piti itseään nappien Ainoana Oikeana Omistajana. Vuosikausia kestäneessä sodassa olin koko ajan voitolla, koska napit nyt vain sattuivat olemaan minun kaapissani. Lopulta annoin siskolle puolet, mutta arvelen, ettei hän ole vieläkään tyytyväinen. Hän kun pitää itseään sukumme käsityötaidon perijänä ja siksi oikeutettuna juuri nappeihin.

Miksi tämä postaus juuri tänään? Tarvitsin uuden napin yhteen vaatteeseen. Niinpä kaivoin vaatehuoneen takanurkasta Mamman raidalliset nappilaatikot - ja sieltä löytyi nopeasti sopiva nappi.

Maailmanloppu tulee, oletko valmis?

Kannattaakohan joulua ryhtyä valmistelemaan, jos maailmanloppu on tullakseen jo ennen joulua? Ja jos se ei tulisikaan, ehtii sitä valmistella joulun sen jälkeenkin.

Maailmaa kiertää voimakas huhu, jonka mukaan vanha Maya-kalenteri ennustaa maailman päättyvän 21.12.2012. Muistaakseni muutama sata vuotta sitten laadittu kalenteri päättyy tuohon päivään ja siitä on vedetty se johtopäätös, että se on maailman olemassaolon viimeinen päivä. Ilmatar.net on yksi sivusto, joka tarjoaa jopa useita maailmanlopun laskureita. Koska Mayat elivät Etelä-Amerikassa on maailmanlopun tarkka ajankohta Suomessa 22.12. klo 9:59:59.

Maailmanloppu on juuri nyt yksi kuumimmista puheenaiheista. Se tulee vastaan Facebookissa nyt joka päivä. Onhan tuohon pelottavaan päivään aikaa enää viikko ja päivä eikä kukaan tiedä, mitä se päivä tuo tullessaan.

Maailmanlopun odottaminen on tärkeä osa Jeesuksen seuraajien uskoa. Evankeliumien mukaan Jeesus lupasi, että hän tulee takaisin opetuslastensa luokse ja nämä ovat aina odottaneet tätä paluuta. Jeesuksen paluun odotettiin tapahtuvan vielä Pietarin, Paavalin ja kumppaneiden eläessä. Näin ei käynyt, mutta kristillinen kirkko ei ole koskaan lakannut uskomasta etteikö Jeesus joskus palaisi ja etteikö koko maailma silloin joutuisi tuomiolle.

Matteuksen evankeliumissa opetuslapset kysyvät Jeesukselta, millaisista merkeistä tietää kaiken lopun olevan lähellä. Jeesus vastaa: "Te kuulette taistelun ääniä ja sanomia sodista, mutta älkää antako sen pelästyttää itseänne. Niin täytyy käydä, mutta vielä ei loppu käsillä. Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja joka puolella on nälänhätä ja maanjäristyksiä. Mutta kaikki tämä on vasta synnytystuskien alkua." (Matt. 24:6-8) Sodista, kansojen välisistä ristiriidoista, nälänhädästä ja maanjäristyksistä siis voimme aavistaa maailmanlopun olevan lähellä. Check - näistä kerrotaan uutisissa lähes joka päivä. Maailmanloppu on lähellä.

Johanneksen ilmestys, Uuden testamentin viimeinen kirja, kuuluu ns. ilmestyskirjallisuuteen. Se on kirjallisuuden laji, jossa kuvataan näkyjä ja visioita. Usein nämä visiot sisälsivät kuvia tuhosta ja niiden ajateltiin sisältävän ennustuksia. Joskus ilmestyksiin oli kirjoitettu salattuja viestejä aikalaisille. Johanneksen ilmestyksessä kerrotaan vihan maljoista, tuomiosta, tuhosta, tuhat vuotisesta valtakunnasta, kuolleiden herättämisesta ja viimeisestä tuomiosta. Nämä kuvaukset ovat omiaan herättämään kauhua myös tämän päivän ihmisissä, jos ajatellaan niiden olevan ennustuksia pian toteutuvasta todellisuudesta.

Johanneksen ilmestyksen kuvaus ei kuitenkaan lopu tuhon kuviin. Lopun jälkeen jotain jatkuu ja kirjoittaja kuvaa näkyään: Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: "Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen." (Ilm. 21:3-4) Tuhon jälkeen tulee jotain uutta. Jumala on armollinen.

Rikkaudesta ja köyhyydestä

Olen usein miettinyt sitä, miksi en vähäisistä rahavaroista huolimatta ole oikeastaan koskaan tuntenut itseäni köyhäksi. Tai jos olenkin tietänyt itseni köyhäksi, olen nähnyt siinä jotain vapauttavaa, ikäänkuin suuren tilan, missä voin olla vapaasti.

Yhden vastauksen löysin tänään Seppo Häyrysen ja Heikki Kotilan kirjoittamasta kirjasta Retriitti - tie hiljaisuuteen (Edita 2003). Kirjan ensimmäisessä luvussa Heikki Kotila kuvaa tätä aikaa ja sitä, miten se muuttaa käsitystämme siitä, mikä on ylellisyyttä, luksusta. Hän viittaa saksalaiseen esseistiin ja runoilijaan Hans Magnus Enzensbergeriin, joka on todennut, että luksus on muuttumassa. Ennen se oli rahaa ja sitä kaikkea mitä rahalla saa. Enzensberger väittää, että on kuusi asiaa, jotka ovat tämän päivän ja tulevaisuuden ihmiselle luksusta. Ne ovat aika, huomio, tila, hiljaisuus, ympäristö ja turvallisuus.

En voisi olla enempää samaa mieltä.

• Aika on se, mistä meillä kaikilla tuntuu olevan pula. Ajan vähäisyyden tuntee nahoissaan jokainen, niin johtaja kuin alainen, ostaja ja myyjä, tutkija ja opiskelija. Liikenteessä sen huomaa erityisesti: bussin tai junan myöhästyminen on kuin ihmisiltä vietäisi jotain ainutlaatuisen arvokasta. Ylellisyyttä on se, että voi päättää kuinka itse aikansa käyttää ja tähän ylellisyyteen on mahdollisuus vain harvoilla 
• Huomiosta kilpaillaan. Jokainen tahtoo sinun huomiosi omalle asialleen, omalle kampanjalleen ja omalle missiolleen. Mediat kilpailevat huomiostasi, tämä blogikirjoituskin. Virikkeiden moninaisuuden keskellä on vaikea erottaa mikä on oikein ja tärkeää. Ylellisyyttä on se, että voi vapaasti valita mihin huomionsa kohdistaa, mitä katselee ja kuuntelee. 
• Ihminen tarvitsee tilaa. Erityisesti kaupungeissa tilanpuute on huutava. Kaikkiin mahdollisiin paikkoihin rakennetaan jotain, avaruutta tuovat metsät ja pellot pakenevat yhä kauemmas ja muuttuvat ylellisyydeksi. Ylellisyyttä on myös väljyys kotona. Sitä luo turhasta tavarasta vapautuminen.  
• Hiljaisuuden löytäminen jatkuvan melun keskellä on vaikeaa. Taustamusiikit, naapurista kantautuva television ääni (siellä asuu huonokuuloinen vanhus) ja jatkuva liikenteen humina peittävät alleen elämisen ja luonnon pienet äänet. Hiljaisuus ei ole äänettömyyttä vaan sen kuuntelemista, mitä yleensä ei voi kuulla. 
• Puhdas ympäristö on ylellisyyttä. Se on vapaa liasta, metelistä ja hajuista ja yhä harvempi kesämökkikään on enää täysin puhtaassa ympäristössä. 
• Viimeinen luksus on turvallisuus. Turvallisuuden tunteemme järkkyy päivittäin, kun katsomme ja kuuntelemme uutisia. Sodat ja terrori-iskut, levottomuudet ja vallankumoukset, maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset ovat kaikki turvallisuuttamme heikentäviä asioita. Ylellisyyttä on se, ettei tarvitse pelätä. 

Niillä, joilla on paljon rahaa tai valtaa, ei nykyään ole mahdollisuus saada itselleen näitä ylellisyyksiä. He voivat ostaa itselleen tilaa, mutta eivät ehkä aikaa, rauhaa tai turvallisuutta. Monilla, joilla on taas olisi aikaa, ei ole turvaa tai tilaa, että he voisivat iloita siitä. 

Aikaa, huomiota, tilaa. Hijaisuutta ja rauhaa. Puhdasta ympäristöä ja turvallisuutta. Näitä asioita haluaisin tänäkin vuonna antaa joululahjaksi. Se vasta olisikin ylellistä. 

Kapina marraskuun ankeutta vastaan

Pian se alkaa: marraskuu. Se on kuukausi, jota pelätään ja inhotaan eniten. Sitä sanotaan harmaaksi, synkäksi ja pimeäksi ja siihen liittyy mielikuvia loskasta, lumesta, sateesta ja tuulesta. Niistä tahtoo tulla ihmisten sisäisiä mielentiloja.

Olen tänään optimistisella päällä ja toivon, että me kaikki yhdessä julistamme kapinan marraskuulle. Tehdään marraskuusta vuoden mukavin kuukausi.

Marraskuun luontaisetuna on se, että siihen ei sisälly yhtään ns. pakollista juhlaa. On siis tilaa omille juhlille. Marraskuu on selvästi punaviinikuukausi, sillä punaviinissä on sama samaa synkkyyttä. Mitä synkemmäksi marraskuu käy, sitä synkempää punaviiniä siis maistelkaamme! Vinkkejä saa jakaa tämän kirjoituksen kommenteissa. Punaviinin kanssa voi nauttia joko raskaan aterian ystävien seurassa tai vain kevyesti suklaata,  pähkinöitä tai juustoja. Tai kaikkia niitä. Koska on marraskuu, ei tarvitse niin välittää siitä, mikä yleisen mielipiteen mielestä on sopivaa tai hyvää. Tee niin kuin haluat.

Marraskuu voitaisi julistaa myös viralliseksi villasukka-kuukaudeksi. Lokakuussa on vielä häivähdys kesää, mutta marraskuussa alkaa paleleminen. Sen torjumiseksi tarvitaan villasukat. Useimmiten monet villasukat. Moniväriset villasukat. Mitä villimmät värit, sen paremmin ne torjuvat marraskuun vilua.

Steiner-pedagogiigasta opin, että joskus jokin asia saadaan korjattua tai parannettua tuottamalla sitä yli äyräiden. Jos pimeys ahdistaa, hanki sitä lisää. Mene elokuviin ja pakene pimeyden turvin toisiin maihin, missä aurinko paistaa heleästi ja lämpö hivelee hiuksia. Ota projektiksi katsoa vaikka kaikki tänä vuonna ilmestyneet tärkeät elokuvat juuri nyt marraskuussa. Et ehdi kunnolla edes huomata tätä pimeyttä ennen jouluvalojen syttymistä.

Koska sää pilaa elämämme marraskuussa, älä mene ulos. Ota harrastukseksesi shoppailu. Käy lämpimissä, kuivissa ja kirkkaasti valaistuissa ostosparatiiseissä ja nauti kaikki erikoiskahveja ja etnisiä ruokia. Ostosparatiisit on nykyään suunniteltu ajanviettoa varten, ei siellä ole ostopakkoa.

Jos pakkaset uhkaavat pilata elämäsi, hikoile joka päivä. Hien saa pintaan saunassa ja kuntosalilla, mutta myös siivotessa. Mitä tahansa teetkin, tee se hikoillen.

Ja vielä: tarjoa kaverille kahvit kaupungilla. Jos sinulla on synkkää ja ankeaa, niin on kaverillakin. Keksi tekosyy, jonka varjolla voitte istahtaa tunniksi johonkin tunnelmalliseen kahvilaan ja puhua. Marraskuu on erinomainen kuukausi keskusteluille.

Todennäköisesti itse käytän hyväksi koeteltua kirja+sohva -tekniikkaa marraskuun selättämisessä. Kääriydyn isoäidin virkkaamaan torkkupeittoon ja katoan maailmaan, missä sanat maalaavat mielikuvia. Sellainen marraskuu on oikeastaan aika mukava.

Ei-ymmärtämisen ihana keveys

Viikko sitten osallistuin Taize Helsinki -tapahtumaan, josta on hyvä selostus mm. Sanasi on lamppu -blogissa.

Oikeasti osallistuin vain yhteen rukoushetkeen ja sunnuntaiaamun messuun, mutta se tuntui paljolta. Taize-laulut kaikuivat päässäni taukoamatta ja kavereiden Facebook-päivitysten kautta eläydyin etänä niihin tilaisuuksiin mihin en päässyt itse paikalle itse kokemaan tunnelmaa.

Rukoushetkistä osallistuin lauantain päivärukoukseen. Kirkkoon saapuessani minuun teki hiljentävän vaikutuksen sinne luotu tunnelma. Kattoon heijastetut kuvat ja suuret ikonit muuttivat tutun kirkon kokonaan toiseksi. Laulujen alkaessa huomasin,että minua itketti niin paljon, etten voinut laulaa. Oli vain kuunneltava.

Laulut olivat latinaksi, venäjäksi, englanniksi ja suomeksikin. Raamatun tekstit luettiin monella kielellä joista toisia ymmärsin ja toisia arvailin. Kun en ymmärtänyt, huomasin iloitsevani niiden puolesta, jotka juuri sillä hetkellä saivat kuulla Raamatun sanaa äidinkielellään.

Penkissä istuessani kukaan ei vaatinut minulta mitään, ei edes osallistumista. Siinä sai vain olla. Hiljaisen mietiskelyn aikana mielikuvat saivat vapaasti tulla ja mennä. Mielessäni sekaisin vilahtelivat omat huolenaiheet, Raaamatun sanat ja laulujen sirpaleet.

Kaiken jälkeen ymmärsin, että minulla on vain harvoja paikkoja tässä maailmassa, missä minua ei vaadita ymmärtämään, osallistumaan tai olemaan aktiivinen. Se, että minun ei tarvinnut ymmärtää kaikkea, puhui minulle kokemuksen tasolla siitä, että Jumala on minun ymmärrystäni suurempi. Että Kristuksen kirkko on minun ymmärrystäni ja osaamistani suurempi.

Ja että suuruus kantaa pientä. Pientä ihmistäkin.

Porkkanakakku

Paras kakku minkä tiedän on porkkanakakku. Löysin reseptin joskus kauan sitten ja olen tarjonnut tätä herkkua ystävilleni jo yli 30 vuoden ajan. Ja aina se saa yhtä suuren suosion.

Nyt olen päättänyt julkaista tämän suosikkireseptini, jotta muutkin voivat tehdä ja tarjota samanlaista kakkua. Monet ovat nimittäin pyytäneet tätä ohjetta minulta, mutta en ole koskaan onnistunut kääntämään sitä suomalaisiin mittoihin ja asteisiin. Improvisoikoon siis itse kukin tämän reseptin äärellä.

Keittokirja, missä porkkanakakun ohje on, oli aikonaan lahja äidiltä minulle. Sain sen ensimmäisenä syksynä sen jälkeen, kun olin muuttanut kotoa opiskelupaikkakunnalle. Äiti oli kotitalousopettaja ja luulen, että keittokirja oli hänen ajatuksissaan ehkä suurintä evästä ja huolenpitoa esikoistyttärelle.

Eikä tämä keittokirja ollut mikä tahansa keittokirja. Vanhempani työskentelivät amerikkalaisessa evankelioimisjärjestössä ja tämä oli tuon järjestön kustantama keittokirja. Kirjan loppuosassa on myös eväitä hengelliseen elämään.

Mutta tässä siis porkkanakakun ohje vielä aukikirjoitettuna siltä varalta, että kuvan ohjeesta on vaikea saada selvää:

CARROT CAKE (Good for you!)

2 cups flour
2 tsps baking powder
1 1/2 tsps cinnamon
2 tsps soda
1/2 tsp salt
1 cup oil
1 cups brown sugar
4 eggs
1 cup chopped nuts
3 cups grated carrots

Mix dry ingredients; add oil and blend.
Add eggs one at a time and beat after each addition.
Add carrots and nuts and blend well.
Bake in 9 x 13'' pan (or 2 9'' layer pans) at 350 degrees for 45 minutes.

FROST:
1 8-oz. pkg. cream cheese
1/2 cup margarine
1 lb box powdered sugar
2 tsps vanilla

Mix together until smooth and spread on cake.

Ja sitten toimituksen huomautukset:
Ohje seuraa amerikkalaisia mittayksiköitä kuten kuppeja ja tuumia. Amerikkalainen kuppi ei ole mikään tarkka mitta ja olen huomannut, että vaihtelee kahden ja kahden ja puolen desilitran välillä. Tämän kakun tekeminen ei ole mitään eksaktia tiedettä, joten voit soveltaa kuppikokoa oman mielesi mukaan.

Kuten kuvasta huomaa, olen joskus laskenut, että kolmeen kuppiin tarvitaan kuusi porkkanaa ja että tuorejuustopaketin koko on 226 g. Paistolämpötilassa mainitut asteet ovat Fahrenheit-asteita, joiden muuntosuhde Celsius-asteisiin on jotain 4/9. Jos et ole superinnostunut matematiikasta, on helpointa vain puolittaa astemäärä.

Ja vielä yksi vinkki: sokeria ei kannata laittaa niin paljon kuin ohjeessa sanotaan :)

Jokaisen teologian ylioppilaan velvollisuus

En voi sanoa, että muistan ensimmäisen opiskelupäivän kuin eilisen, mutta jotain kuitenkin. Muistan sen ihmetyksen tunteen, kun seisoin Yliopiston päärakennuksen juhlavassa aulassa ja ymmärsin, että minulla on oikeus olla siellä. En ollut enää pyrkimässä mihinkään, olin olemassa, viipymässä.

Muistan Päärakennuksen Suuren Luentosalin (nykyään kuulemma luentosali 1) vaaleanruskeat keinonahkaistuimet ja ikkunoista tulvivan loppukesän valon. Muistan ainakin puolet niistä 200 ihmisestä, joiden kanssa yhdessä kohdistimme katseemme luentosalin puhujankorokkeelle.  

En enää muista, mitä olin opintojen alulta odottanut, mutta hämmästyin sitä, että tervetulotoivotuksia kävi pitämässä niin moni ihminen: oli professoreita, dekaani, opiskelijoiden edustajia ja monia muita arvovaltaisia henkilöitä. Tunsin itseni tärkeäksi. Suurin osa puheesta liittyi varmaan opiskelujen aloittamisen käytännön asioihin, mutta niistä puheista en muista mitään. Yhden puheenvuoron muistan ja sen piti dekaani Martti Parvio.

Hän sanoi, että jokaisen teologian ylioppilaan velvollisuus on käydä joka sunnuntai kirkossa.

Ensi kuulemalta tuo ajatus herätti minussa kapinamielen. ”Ei tuota voi keneltäkään vaatia”, ajattelin. Viikkojen ja kuukausien kuluessa kuitenkin mieleeni kylvetty pieni velvollisuuden siemen iti ja kantoi hedelmää. Se antoi voimaa nousta sunnuntaiaamuna sellaiseen aikaan, että ehdin kirkkoon kymmeneksi. Ja jos ei ehtinyt aamumessuun, oli aina jokin messu tarjolla iltapäivällä ja illallakin. Tuo kehotus kantoi lopulta koko opiskeluajan niin, että messu tuli osallistumisen kautta tutuksi ja läheiseksi.

Tuohon samaan kehotan nyt sinua, opintojasi aloittava teologian ylioppilas: Jokaisen teologin velvollisuus on käydä joka sunnuntai messussa.

Yliopisto antaa sinulle hyvät eväät kirkon töihin – heittäydy siis opiskeluihisi täysillä.  Opiskelujen ajan on hyvä käydä viikoittain tarkistamassa, miten oppimasi asiat liittyvät kirkon todellisuuteen. Kun käyt messussa, et ainoastaan syvennä oppimaasi vaan syvenet itsekin. 

(Tämä blogikirjoitus on julkaistu myös Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen sivulla.)

Ihmettelen

En ole päässyt omasta mielestäni vielä koskaan kylliksi blogini otsikon teemaan. Ehkä olen enemmän kummastellut kuin ihmetellyt ja näillä kahdella on suuri ero.

Oikeastaan haluaisin enemmän ihmetellä. Haluaisin huomata useampia niistä pienistä ihmeistä, joita ympärilläni on. Tänään ihmettelen auringonkukan keltaista väriä. Miten paljon lämpöä juuri tuohon sävyyn sisältyykään! Sen lämmön säilön talven varalle.

Monesti olen ajatellut, että usko on minulle ihmettelyä. Uskoon sisältyy niin paljon kaikenlaista, mitä en ymmärrä. Minun ei tarvitse ottaa kaikkeen siihen kantaa vaan voin jäädä ihmettelemään sitä. Ehkä joskus saan lisää tietoa ja voin myös kasvaa ymmärrykseltäni.

Ihmisten toiminnassa sen sijaan on myös paljon kummasteltavaa.

Oliiviöljy

Heinäkuussa toteutui yksi pitkäaikainen unelmani ja pääsin käymään Toscanassa ja Firenzessä. Matkustavan ryhmämme koostumus oli hieman erikoinen eivätkä kaikki tunteneet toisiaan entuudestaan. Jahkasimme muutaman kuukauden ajan sen välillä vuokraammeko maalaistalon vai kaupunkihuoneiston, mutta lopulta päädyimme kaupunkiin, koska maalaistaloissa ei ollut ilmastointia. Arvelimme, että sellainen olisi tarpeellinen heinäkuussa Italiassa. 

Ja olikin. Lämpötila oli joka päivä yli 30 astetta, parhaimmillaan 36 tai 38. Ilmastoinnin takia nukuimme yömme hyvin. Viidennen kerroksen huoneistostamme avautuvat näköalat ilahduttivat minua joka päivä: parvekkeelta katselimme aseman yli Duomolle ja Fiesoleen. Iltaisin söimme paikallisia herkkuja lähiravintoloissa. Ymmärsimme, että suomalainen syö elääkseen, mutta italialainen elää syödäkseen. 

Mutta siitä oliiviöljystä. 

Keskiviikkona jouduimme herättämään itsemme herätyskellolla ehtiäksemme viiniretkelle. Netistä olin löytänyt Tuscan Wine Society -nimisen yhdistyksen (yrityksen?), joka järjesti päivän mittaiasia viiniretkiä Chianti- ja Chianti classico alueelle. Päivän ohjelmaan kuului retki pikkubussilla, kaksi viininmaistelutilaisuutta, tutustumista viinitiloihin ja kaiken keskellä lounas. 

Pikkubussiin ahtautui meidän lisäksemme pariskunta Texasista ja toinen Kanadasta. Oppaana ja kuskina meillä toimi Rebecca Wine, joka perehdytti meitä sekä viineihin, että italialaiseen elämäntapaan. 

Ensimmäinen viinitilavierailu oli se, missä koin valaistumisen. Corzano-nimisellä tilalla istuimme ulos päivänvarjon alle ja eteemme kannettiin viinejä, juustoja, leipää ja oliiviöljyjä ja viinitilan edustaja kertoi meille niistä kaikista. Viinejä ja juustoja olen maistellut ennenkin, mutta oliiviöljyjä en koskaan. Ennen käytin ruuan valmistuksessa rypsiöljyä, mutta sitä ei todellakaan koskaan tehnyt mieli maistella. 

Maistelimme neljää erilaista oliiviöljyä. Öljyä kaadettiin pieneen kippoon ja siihen kastettiin toscanalaista maalaisleipää. Opin, että hyvänlaatuisen oliiviöljyn tunnistaa siitä, että se maistuu aavistuksen vastaleikatulle nurmikolle. Sen lisäksi joku öljyistä oli voimakas, joku ikään kuin pippurinen ja joku mieto. Mielenkiintoista, ajattelin. 

Corzanosta suunnistimme elämykselliselle lounaalle pieneen teurastamoon ja toiselle viinitilalle viininmaistajaisiin. Viinit ja ruuat olivat mahtavia, mutta oli mahtavaa myös rytyyttää pikkubussissa pitkin Toscanan kuoppaisia pikkuteitä. Maisemat olivat aivan mahtavat. 

Kotiin palattua olen jatkanut oliiviöljyjen maistelua. Huomaan, että oliiviöljy maistuu vastaleikatun ruohon lisäksi voimakkaasti auringolta. Se on maku, joka kuljettaa minut hetkessä takaisin auringonpaahtamien mäenrinteiden ja viiniviljelmien keskelle, takaisin lomaan.