Minä uskon blogeihin

Pitkähkön hiljaisuuden jälkeen palaan taas tänne blogosfääriin. Blogini sisältää sekalaisia kirjoituksia ja harkitsin jo kokonaan uuden blogin aloittamista sisällön terävöittämiseksi. Koska blogini ei alunperinkään ollut mihinkään yhteen teemaan erikoistunut blogi, päätin kuitenkin jatkaa täällä. Voihan täällä ehkä kirjoittaa vähän asiapitoisemminkin.

Nyt seuraa henkilökohtainen tunnustus: minä uskon blogeihin.

Olen tullut siihen tulokseen seuratessani sosiaalista mediaa, että juuri blogit ovat se kaikkein vaikuttavin ja tärkein sosiaalisen median väline. En nyt ryhdy arvioimaan muita, - ehkä sen aika tulee myöhemmin. Blogeja lukemalla saa paljon tärkeää tietoa. Omassa blogissaan voi julkaista omia havaintojaan ja ajatuksiaan. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin sisältö. Nyt paljastan teille viisi blogia, joita luen säännöllisesti.

1. Kari Latvus: Dosentin ikkunasta

Kari Latvus on teräväsanainen ja selkeä kirjoittaja, jonka alkuperäinen missio on liittynyt köyhyyteen ja diakoniaan, mutta nyt blogin painopiste on yhä enemmän kirkkopoliittisissa kysymyksissä. Kari arvioi selkein vedoin esim. piispaehdokkaita eikä kaihda ottamasta kantaa. Ei siis mitään hygieenistä journalistista otetta. Lähes poikkeuksetta Karin kirjoitukset herättävät paljon keskustelua, eniten ehkä Facebookissa.

2. Suomensuojelija

Tykkään maistella sanoja. Sanat maalaavat kuvia, tuovat ajatukset kuultaviksi ja muokkaavat todellisuutta. Kieli muuttuu koko ajan (20 vuotta rippikoulu- ja nuorisotyössä opetti ainakin sen) ja haluan säilyttää tuntuman siihen millaisilla sanoilla uudet sukupolvet ilmaisevat itseään. Lari Kotilainen on suomenkielen tutkija ja on väitellyt Suomen kieliopin muuttumisesta, mutta hänen asenteensa ei ole professorimaisen säilyttävä vaan uudistava. Hauskakin. Hän on blogannut myös Aku Ankassa, jossa on julkaistu hänen riemastuttava kirjoituksensa Akun usein käyttämästä "Kääk"-sanasta.

3. Lehmätkin lentäis

Harto Pönkä on pitänyt blogia sosiaalisesta mediasta jo monta vuotta. Blogissaan hän kertoo mm. tilaisuuksista, joissa hän käy kouluttamassa ja usein julkaisee myös käyttämänsä diaesitykset. Näin Harton blogista on parin kolmen viime vuoden aikana muodostunut oikea sosiaalisen median tiedon aarreaitta. Sosiaalisessa mediassa tapahtuu vain vähän sellaista, mistä Harto ei olisi kirjoittanut.

4. Juhana Kokkonen's things

Jostain minulle on syntynyt käsitys, että Juhana Kokkonen aloitti blogin kirjoittamisen lähinnä prosessoidakseen jossain avoimesti väitöskirjaansa liittyviä kysymyksiä. Tämän nerokkaan oivalluksen takia myös tällaiset laiskurit kuin minä voivat lukea tiivistettyä, selkeää ja suupalan kokoisiin paketteihin jaettua painavaa asiaa mm. yhteistoiminnallisuudesta ja organisaatioiden muutoksesta.

5. Vierityspalkki.fi

Jos haluan nopeasti päivittää tietoni siitä, missä sosiaalisessa mediassa tai digitaalisella rintamalla ollaan menossa, avaan Vierityspalkki-blogin. Vierityspalkkiin kirjoittaa useita eri kirjoittajia, kukin omasta näkökulmastaan. Blogissa on ollut herkullisia kirjoituksia, joissa on arvioitu mm. digitaalisen viestinnän toimistoja, viestinnän käytäntöjä tai esitelty nipussa tietyn saman genren palveluja. On myös ollut jännittävää seurata koosteita digitaalisen viestinnän työpaikoista. Ammattinimikkeet eivät ole siitä maailmasta, jossa minut koulutettiin työtä tekemään.

*

Olen töissä kirkossa, mutta vain yksi näistä blogeista käsittelee päivänpolttavia kirkollisia asioita. Muut ovat ehkä enemmän ikuisuusasioita. Mitähän se minusta kertoo?

Viidennen tarkk'ampujapataljoonan jälkeläinen?

Elämän arkeologiset kaivaukset toivat päivän valoon vanhoja papereita opiskeluajoiltani. Niiden joukossa oli Helsingin yliopiston opintotukilautakunnan päätös myöntää minulle Viidennen tarkk'ampujapataljoonan stipendi vuonna 1983. Stipendin suuruus oli 50 markkaa lukukaudessa ja sain sitä kahdeksan lukukauden ajan.

Anoin tuota Viidennen tarkk'ampujapataljoonan stipendiä, koska muistin isän joskus kertoneen, että hän oli saanut sen omana opiskeluaikanaan. Opiskeluaikanaan hän oli jo kahden lapsen isä ja stipendit ja muut pienetkin tulot olivat varmasti tervetulleita lapsiperheelle. Lisäksi hän kertoi, että koska kukaan ei enää 1950-luvulla tiennyt kenen esi-isä on ollut Viidennen tarkk'ampujapataljoonan joukoissa, stipendiä ei haettu eikä sen vuoksi myöskään jaettu.

Kun päätös stipendin myöntämisestä nyt osui silmiini, ajattelin selvittää edes itselleni mikä se Viides tarkk'ampujapataljoona oikein oli ja miltä ajalta stipendi oli peräisin. Ja entä jos oikeasti olisinkin ollut oikeutettu saamaan sen?

Kiitos taas hakukoneen, internetistä löysin Aleksanterin yliopiston ohjelman vuodelle 1917-1918, jossa lueteltujen jaossa olevien stipendien joukossa on myös etsimäni:

"Tarkkampujapataljoonan, Viidennen suomalaisen, 3 à 140 mk. neljäksi vuodeksi. Oikeutettuja niihin ovat niiden rintaperilliset, jotka pataljoonassa palvelivat 1) upseereina tahi siviili-virkamiehinä silloin kuin se 1830 hajoitettiin; 2) upseereina tahi siviili-virkamiehinä 1812—1827; 3) vanhempina alaupseereina samaan aikaan. Jos semmoisia hakijoita ei ole, annetaan stipendit muille tutkinnon suorittaneille ylioppilaille, siksi kuin etuoikeutettu ilmestyy. Hakijain ollen muuten yhtä oikeutetut, on enemmän tarvitseva etuoikeutettu. Etuoikeutettujen ei tarvitse tutkintoa suorittaa, jos niitä ei ole useampia kuin avonaisia stipendejä."

Stipendin juuret olivatkin kauempana kuin arvasinkaan.

Viides tarkk'ampujapataljoona perustettiin Kuopioon, kun Suomi vuonna 1809 siirtyi Ruotsin valtakunnasta Venäjän alusmaaksi ja armeijakin järjestettin uudestaan. Silloin Suomeen perustettiin kolme prikaatia, joissa kussakin oli kaksi pataljoonaa. Yhdessä pataljoonassa oli neljä sadan miehen komppaniaa. Näitä joukkoja kutsuttiin Tarkk'ampujapataljooniksi, koska sotilailla oli aseenaan kiväärejä, jotka olivat huomattavasti tarkempia kuin musketit, edellisen tuliasesukupolven edustajat.

Stipendi, joka minulle myönnettiin vuonna 1983 oli siis tarkoitettu niiden jälkeläisille, jotka 150 vuotta aikaisemmin olivat palvelleet kuopiolaisessa kiväärimiesten joukoissa. Voin varmuudella sanoa, että ei minulla eikä isälläkään ollut esi-isää, joka olisi siellä palvellut. Saimme stipendin, koska siihen oikeasti oikeutetut eivät sitä tienneet anoa. Ehkä olimme kumpikin omassa sukupolvessamme niitä enemmän tarvitsevia, jotka 1917 ilmoituksessa mainitaan.

Käsittääkseni nämä Helsingin yliopiston ns. pikkustipendit on nykyään lopetettu. Tavallaan se on sääli. Jälkikasvukin olisi voinut hakea tätä samaa stipendiä, johon heilläkään ei oikeastaan ole oikeutta. Olisihan tässä jo aineksia perinteeksi.

Hiljaa ikonin edessä

Kävin tänään työn puolesta vierailulla Hakunilan seurakunnassa ja, niin kuin joskus käy, sain olla saamapuolella. Kuulin siellä tarinan yhdeksänvuotiaasta Nyytistä, joka viime keväänä teki laulun Hiljaa ikonin edessä. Nyytin isoäiti tunsi ihmisiä seurakunnasta ja kävi niin, että Nyyti lauloi yhdelle uuden laulunsa yhdelle työntekijälle puhelimessa. 

Laulu oli puhutteleva ja seuraavana päivänä se videoitiin ja laitettiin Pyhän Annan lastenkirkon Facebook-sivulle. Pääset katsomaan videon tästä. 

Video sai Facebookissa paljon katsojia, sillä sitä jaettiin innokkaasti. Yksi katsojista ja vaikutetuiksi tulijoista oli Ruotsissa asuva Sanna Bäckvall, joka halusi tehdä tanssin Nyytin lauluun. Tanssi videoitiin ja tämäkin video ladattiin Facebookiin. Pääset katsomaan tanssivideon tästä. Nyt ihmiset voivat Pyhän Annan lastenkirkon sivulla iloita sekä laulusta että tanssista. 

Tässä on minulle jotain hyvin koskettavaa. Uskon syvä hiljaisuus on pohjimmiltaan yksinkertaista ja kaunista, koskettavaa ja tarttuvaa. Koko aikuisen ikäni olen etsinyt sanoja, joilla voisi kuvata sydämen hiljaisuutta ikonin edessä, ja kerta toisensa jälkeen ne sanat pakenevat minua. Tavoittelen niitä kuin tuulen kuljettamia keltaisia lehtiä. 

Näissä kahdessa videossa on nyt tavoitettu jotain siitä, mitä minäkin etsin. "Hiljaa ikonin edessä, kuin mehiläinen makeassa medessä..." 

Ja aavistelen, että olemme vasta nähneet ja kuulleet jonkin tarinan alun.

MItä ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan?

Joskus oivalsin, että kun puhumme kuolemasta oikeastaan puhumme elämästä. Kuolema on kuin peili. Kun tulemme sen eteen ja yritämme tähyillä sen läpi, näemme vain heijastumia elämästä. 

Jotkut mieluummin sulkevat silmänsä näiltä heijastumilta ja haluavat arvailla, mitä olisi peilin toisella puolella. Jotkut taas tyytyvät tutkimaan peilistä avautuvaa näkymää. Se herättää surua, kiitollisuutta, iloa, rakkautta - kaikki samoja tunteita eletty elämäkin on herättänyt. 

Facebookissa on viime viikkoina kiertänyt linkki erään saattohoitajan ylöskirjaamiin viiteen asiaan, joita ihmiset hänen havaintonsa mukaan kuolinvuoteellaan eniten näyttävät katuvan. Saattohoitaja Bronnie Waren oma kirjoitus on julkaistu hänen verkkosivullaan ja hän on myös kirjoittanut pian julkaistavan kirjan tästä samasta aiheesta. 

Bronnie Waren havainnot olivat minulle todella pysäyttäviä ja antoivat aihetta oman elämäni mietiskelyyn. Aloin entistä enemmän kysellä itseltäni, miten voisin elää elämäni niin, että kuolinvuoteellani minulla olisi mahdollisimman vähän katumista. Tämän pohdiskelun vaikutusta on ehkä se, että olen vähentänyt menneiden surujen vatvomista. 

En voi olla ajattelematta isän elämää. Hänelle ei jäänyt aikaa katua mitään kuolinvuoteellaan. Toivoisin, että hän olisi katunut sitä, että teki aina niin paljon töitä. Katuminen helpottaisi anteeksiantamista ja unohtamista.  

Tein Bronnie Waren havainnoista pienen diaesityksen. 

"Otan osaa"

Noin kaksi viikkoa sitten hiljaisella kotitielläni kuoli pyöräilijä onnettomuudessa. Kuolinpaikalle tuotiin valkoinen pyörä ja sen juurelle on tuotu kynttilöitä ja kukkia. Pyörään on ripustettu lyhtyjä, kukkia ja kortteja. Päivittäin näen ihmisiä pysähtyneenä pyörän viereen. 

Kuolema koskettaa myös silloin, kun kuollut ihminen on tuntematon. Se muistuttaa omista suruista. 

Surevien lohduttaminen on tärkeää. Kun isä kuoli kesällä, sain paljon erilaisia osanoton ilmauksia läheisiltä, tutuilta ja jopa aivan tuntemattomilta ihmisiltä. Olen niistä kaikista kiitollinen ja ne tuntuivat oikeasti siltä, kuin joku olisi ottanut kannettavakseen pienen palan minun suruani.

Ehdottomasti suurin osa osanoton ilmauksista tuli Facebookin tai sähköpostin kautta tai sitten kasvotusten tavatessa. Kun äiti kuoli vuonna 1996, sain valtavasti kukkia ja kortteja. Koko koti oli täynnä erilaisia kukkia. Nyt isän kuollessa sain kukkia yhdeltä ystävältä ja kortteja tuli kolme tai neljä. 

Olen ollut tästä muutoksesta hieman hämmentynyt ja miettinyt sen merkitystä. Facebookin ja sähköpostin kautta osanoton ilmauksen voi lähettää helposti ja siististi surevaa häiritsemättä. Sureva voi itse pureskella suruaan sopivan kokoisina pieninä palasina silloin, kun hänelle itselleen se parhaiten sopii. 

Liian suuri hienotunteisuus voi jättää surevan aivan liian yksin. Suomalainen näyttää ajattelevan, että ensin oltava läheinen, että voi viedä surukotiin ruokaa tai tarjota muuta konkreettista apua. Mutta voisi toimia niinkin, että naapuri tai ystävä tulee läheisemmäksi surun aikana auttaessaan surevaa. 

Sureminen on muistamista. Isällä oli aina autossa sellaisia kovia hedelmäkarkkejä, joita säilytetään peltipurkissa. Isän kuoleman jälkeen ostin sellaisia minäkin ja säilytän niitä autossa. Kerran tai kaksi viikossa syön yhden karkin, hymyilen surumielisesti ja muistan isän eksentrisiä piirteitä. 

Isäni, ankkurini

Pitkä hiljaisuus täällä blogissa on johtunut isäni kuolemasta heinäkuussa. Olin ajatellut lomalla päivitellä tänne kaikenlaisia kivoja ja mukavia ajatuksia elämästä, uskosta ja kirkosta, mutta toisin kävi. Ei ollut iloista lomaelämää, oli vain kuolemaa ja sitä halusin miettiä ensin yksin tai kasvotusten läheisten kanssa. Mutta nyt on blogin comebackin aika. 

Isän kuolema yllätti meidät kaikki. Olihan isä sairastanut vuosikaudet niin, että kukaan ei muista millainen hän oli terveenä. Oikeastaan sairastaminen alkoi verenpaineesta jo 1968, sitten tuli sappileikkaus vuoden 1972 paikkeilla, kaatumisia ja loukkaantumisia lenkillä, syöpä ja sen leikkaus, sydänongelmat ja ohitusleikkaukset. Ensimmäisestä ohitusleikkauksestakin oli jo kulunut 20 vuotta. Olin niin tottunut isän sairastamiseen, että vasta hautajaisia valmistellessani huomasin sen muuttuneen isän pysyväksi ominaisuudeksi. 

Kuolema tuli isälle niin nopeasti, että hän itsekään tuskin tajusi sen tuloa. Kaatuminen lenkillä perjantaina, yöllä alkanut aivoverenvuoto ja nopea tajuttomuus, puolitoista vuorokautta sairaalassa tajuihinsa tulematta, hengityskoneen kytkeminen pois päältä ja se oli siinä. Toisaalta, tässä ei ole mitään yllättävää. Isä kuoli niinkuin oli elänytkin: vauhdikkaasti. 

Sairauksista huolimatta isä oli energinen ja voimakas persoona. Hänen energiansa oli tarttuvaa. Hänellä oli loistava verbaalinen huumorintaju. Kuitenkin kaikkein tärkeintä isälle oli usko Jeesukseen. Hän oli evankelista ja julisti evankeliumia sopivissa ja sopimattomissa paikoissa. Evanelistan työ ja rooli pohjautui siihen, että hän oli tavattoman laaja-alainen ja pätevä teologi, jonka kanssa keskustelu oli aina opettavaista. Isän teologiaan keskeisesti kuului jatkuva Raamatun opiskelu ja sen opettaminen, vaikka hänen pääaineenaan olikin ollut dogmatiikka. Keskeneräiseksi häneltä jäi Apostolien tekojen luentosarja yhteistyössä TV7:n kanssa. Valmistunutta luentosarjan alkuosaa voi katsoa tuolta kanavalta. 

Moneen vuoteen en ole joutunut keskustelemaan isästä niin paljon ja niin monien ihmisten kanssa kuin viime viikkoina. Nuorena tapasin usein ihmisiä, jotka eivät nähneet minua lainkaan vaan halusivat vain kuulla isästä jotain. Muistan miten joku kysyi minulta, onko minusta kivaa, kun isä on niin hyvä saarnamies. Vastasin, että ei minusta ole yhtään kivaa, kun isä saarnaa kotona. Joskus saatoin olla vielä töykeämpi. Tunnetun ihmisen lapsena oman tilan raivaaminen maailmassa vaatii työtä ja sitkeyttä. 

Nyt isästä keskusteleminen on ollut jopa vähän hoitavaa. Minulle on tehnyt hyvää nähdä, miten isän kuolema on koskettanut monia ja miten monet sitä surevat. Samalla muistan kipeästi, että isän kuolema on minulle aivan eri asia kuin heille. Minulle isä oli ankkuri, jota vastaan saatoin kapinoida, jonka teologiaa ja ajatuksia saatoin kyseenalaistaa, jonka kanssa saatoin käydä kriittisiäkin keskusteluja ja kuitenkin samalla olla varma hänen varauksettomasta tuestaan, huolenpidostaan ja rakkaudestaan. Viime viikkoina olen kokenut olevani tuuliajolla kuin vene, jonka ankkuriköysi on katkennut. Kenen kanssa nyt väittelen teologiasta tai Raamatun tulkinnasta? Keneltä kysyn globaaleista kristillisistä trendeistä? 

En tiennyt, että suru ja ikävä isän kuoleman jälkeen voisi ottaa tällaisenkin muodon. 

Puhe isän muistojuhlassa 23.8.2011 Agricolan kirkossa

Isällä oli paljon ystäviä, joista yli 500 kokoontui muistojuhlaan muistelemaan häntä. Puheita pidettiin, ystäviä kohdattiin, veisattiin, rukoiltiin. Katsottiin videoltakin isän puheita. Tunnelma oli lämmin ja koskettava. 

Minäkin sain siellä juhlassa vähän puhua. Kerron lähettäjäpiirin vaikutuksesta elämäämme. Tässä alla puheeni suunnilleen sellaisena kuin sen ennen muistojuhlaa kirjoitin. Kirjoitettu ja puhuttu puhe ovat aina eri asioita. 

- - -

On hienoa kuunnella muistoja isästä. Yhteisesti jaetut muistot auttavat meitä suuntautumaan tulevaisuuteen jossa isää ei ole.

Teille useimmille Kalevi Lehtinen oli julistaja ja evankelista, jonka elämää seurasitte etäämmältä. Meidän perheenjäsenten näkökulma on luonnollisesti erilainen, mutta isä ei ollut niitä ihmisiä, jotka olisivat olleet erilaisia julkisuudessa ja kotioloissa. Sama huumorintaju, sama rehellisyys ja aito välittäminen näkyivät ja tuntuivat myös kotona.

Kun olin murrosiässä ja joku kysyi, mitä tykkään siitä, että isä on niin hyvä saarnaamaan, vastasin joskus, että minusta ei ole yhtään kivaa kun hän saarnaa kotona. Tosiasia kuitenkin on, ettei isä kovin paljon saarnannut kotona. Asioita käsiteltiin vakavasti keskustellen tai huumorin kautta.

Perheemme historian käännekohdat ovat samalla isän elämän käännekohtia. Yksi merkittävä käännekohta oli vuosi 1966, jolloin  isä (ja äitikin) kutsuttiin töihin Campus Crusade for Christiin. Se johti siihen, että vuonna 1967 lähdimme koko perhe vuodeksi Amerikkaan, Kaliforniaan ja Floridaan. Me lapset olimme silloin 7, 5 ja 1 -vuotiaita. Tuo vuosi Amerikassa oli merkittävä meille kaikille, mutta erityisesti isän työnäyn kypsymiselle.

Yksi asia, joka elämäämme tuli mukaan tuossa muutoksessa oli lähettäjäpiiri. Lähettäjäpiiri on siis joukko ihmisiä, jotka sitoutuivat rukoilemaan isän ja äidin työn puolesta ja tukemaan heitä taloudellisesti säännöllisesti kuukausittain jollain summalla. Näin aikuisena olen usein miettinyt millaista rohkeutta se mahtoikaan vaatia kolmen lapsen vanhemmilta hylätä kaikki taloudellinen turvallisuus ja heittäytyä elämään ihmisten lahjoitusten ja rukousten varassa. Te lähettjätä olitte paljon enemmän kuin vain tukijoita. Teistä tuli lähes perheenjäseniä: teistä keskusteltiin, teidän puolestanne rukoiltiin ja erityisesti, teille kirjoitettiin lähettäjäkirje. Kerran kuussa se ilmestyi ja se oli aina isän erityinen voimanponnistus, johon hän tarkkasti valitsi kuvat ja pohti tekstit.

Aluksi lähettäjiä oli muutamia kymmeniä. 1970-luvun alussa lähettäjien määrä oli kasvanut jo yli sadan. Siihen aikaan ei ollut kopiokoneita ja joka kuukausi se lähettäjäkirje painettiin offset-kirjapainossa. Osoitteita ei helposti tulostettu tarroille vaan ne kirjoitettiin kirjekuoriin käsin.

Kun olin 11-vuotiaas osoitteiden kirjoittaminen kirjekuoriin tuli minun tehtäväkseni, koska minulla oli jotakuinkin luettava käsiala. Minulle maksettiin siitä muistaakseni 4 penniä kappale.  

Melkoisen monta vuotta, lähes koko teini-iän, kirjoitin aina nimet ja osoitteet kirjekuoriin, kerran kuukaudessa. Vasta kun olin lukioiässä asuessamme Saksassa siirryttiin tarroihin, joita liimattiin kirjekuoriin. Se oli nopeampaa ja palkkani laski yhteen penniin per kirjekuori. (Veljelläni ja siskollani oli kummallakin myös omat hommansa: toinen kirjoitti - käsin - tilillepanokortteihin K ja E Lehtinen ja toinen taitteli ne paperikirjeet valmiiksi laitettavaksi kirjekuoriin.)

Noiden ehkä viiden, kuuden vuoden ajan näin teidän lähettäjien nimet moneen kertaan. Monien teidän nimet tulivat minulle tutuiksi vaikka ehkä en teitä ihmisiä ollut tavannut ollenkaan tai vain kerran. Ja koska olin nuori ja hurskas, minulla oli tapana myös rukoilla teidän lähettäjien puolesta.

Lapsi ei voi elää tällaista elämää ilman, että se jättää jotain jälkiä. Vaikka minulla ei koskaan ole ollut niin paljon rohkeutta, että uskaltaisin lähteä tekemään töitä lähettäjäpiirin varassa, olen kokenut saavani lähettäjäpiiriltä valtavasti. Sain nimittäin jo kasvuvuosinani ja niiden jälkeenkin osakseni paljon esirukousta. Siitä olen edelleen kiitollinen ja tahdon sen kiitollisuuden sanoa tässä ääneen. Se tuki, jota te olette vuosien varrella osoittaneet perheellemme on ollut sanoin kuvaamattoman arvokasta. Olen kasvanut ja elänyt tuntien, että minua kannetaan. Kiitos siitä teille, ja kiitos teistä Jumalalle, taivaalliselle Isällemme.

Tämä puhe ei toki tarkoita, että lähettäjäpiirin aika olisi ohi: ei ollenkaan. Leena jatkaa työtään teidän tukenne varassa. Jatkakaa hänen tukemistaan älkääkä jättäkö häntä yksin.