Kuratoinnista ja Raamatun tulkinnasta

Kenen kanssa hengaat, määrittelee sen miten tulkitset Raamattua.

Sain juuri luettua loppuun A.J. Jacobsin pari vuotta sitten ilmestyneen kirjan Raamatullinen vuosi. Jacobsin pyrkimys on elää vuosi noudattaen Raamatun ohjeita mahdollisimman kirjaimellisesti. Vuoden aikana hän on yhteydessä useisiin erilasiin juutalaisiin ja kristittyihin ryhmiin, jotka myös pyrkivät seuraamaan Raamattua kirjaimellisesti. Yhtenä, ja minun mielestäni merkittävänä, lopputuloksena kaikesta A.J. Jacobs toteaa, että kukaan ei voi elää noudattaen kaikkia Raamatun ohjeita, vaan jokainen joutuu tekemään valintoja.

Jacobsin kirja pitää yhtä omien havaintojeni kanssa siinä, että sillä kenen kanssa viettää aikaansa, näyttää olevan vaikutsta siihen, millä tavalla tulkitsee Raamattua. Homma ei siis mene niin, että ihminen ensin muodostaa käsityksensä Raamatusta jotenkin vapaasti, vaan että ensin tulee sosiaalinen ympäristö ja se muokkaa ihmisen Raamatuntulkintaa.

Sosiaalisen median yhteydessä on alettu puhua kuratoinnista. Kuratointi-termi tulee taiteen maailmasta, jossa kuratointi tarkoittaa sitä mitä kuraattori tekee: järjestää näyttelyjä eli valitsee taiteilijat ja järjestää rahoituksen, tilaisuuden markkinoinnin ja tiedottamisen, yhteydenpidon yms. Kuraattori ikään kuin suodattaa taiteen laajasta maailmasta yleisölle loogisen kokonaisuuden.

Samaa tapahtuu sosiaalisessa mediassa. Kiireinen ihminen ei pysty uutisvirrasta poimimaan enää itselleen merkittäviä uutisia. Sosiaalisessa mediassa (esim. Facebook, Twitter, IRC-Galleria, IRC) ihmiset suosittelevat toisilleen uutislinkkejä, jolloin voi saadat nopeasti ja tehokkaasti tiedon itseään kiinnostavista asioista (esim. 2009 ja 2010 piispanvaalien tulokset tulivat ensimmäisenä Facebookiin).

Raamattu on taiteen ja sosiaalisen median kaltainen jättimäinen järkäle, josta aloittelijan voi olla vaikea saada otetta. Ymmärtääkseen edes jotain, ihminen tarvitsee kuratointia. Kirkossa sitä on perinteisesti kutsuttu raamattuopetukseksi tai hengelliseksi ohjaukseksi. Siinä vanhemmat ja kokeneemmat kristityt opettavat nuorempia, asioihin perehtyneet tutkijat jakavat tietoaan tai saarnaajat antavat eväitä seurakunnalle.

Usein tämä sosiaalinen piiri, jossa raamatuntulkintatapa omaksutaan, syntyy rippikoulussa tai sen jälkeisessä nuorisotyössä seurakunnassa tai herätysliikkeen parissa. Voimakkaita vaikuttajia raaamatuntulkinnan kehittymiseen ovat ne, jotka tekevät työtä nuorten parissa.

Käynnissä olevaa keskustelua raamatuntulkinnasta ei siis voida jakaa vain kahteen puolueeseen: liberaaleihin ja konservatiiveihin. Kummassakin ryhmittymässä on monta erilaista raamatuntulkintatraditiota, joihin ihmiset ovat kasvaneet.

Kun pyritään jäsentämään erilaisia tapoja tulkita Raamattua olisi hyvä kysyä ainakin seuraavia kysymyksiä: 

• Miten Raamattua käytetään? Millaisissa tilanteissa?

• Millainen arvo Raamatulle annetaan puheissa, toiminnassa ja hartauselämässä?

• Millaisia johtopäätöksiä Raamatun perusteella vedetään? Onko painopiste yksilössä vai yhteisössä vai yhteiskunnassa? Painotetaanko hartautta ja hengellistä elämää vai eettisiä kysymyksiä?

Jos raamatuntulkintatapa syntyy sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta, se johtaa myös siihen, että oman raamatuntulkinnan muuttaminen on lähes mahdotonta. Oman raamatuntulkinnan muuttuminen vaarantaisi oman paikan sosiaalisessa yhteisössä eli seurakunnassa.

Toivoisin sydämestäni, että keskustelu Raamatusta muuttuisi juupas-eipäs –väittelystä sellaiseksi, jossa voitaisi avoimesti kysellä toisilta: ”Ai sinä tulkitset tätä kohtaa näin. Miksi ajattelet noin? Mitkä kokemukset ovat saaneet sinut ajattelemaan noin?”

Vai onko avoimuus liian vaarallista?

TV hidas, Twitter nopea

Tiistai-iltana televisiossa käytiin kahden tunnin keskustelu sosiaalisesta mediasta. Tarkoituksena oli pohtia miten sosiaalinen media muuttaa maailmaa. Keskustelijoiksi kutsutut ihmiset edustivat hyvin erilaisia näkemyksiä ja ajatuksia. Keskustelu oli melko rauhallista, pitkästyttävääkin.

Kiihkeämpää keskustelua käytiin sen sijaan Twitterissä hashtagilla #A2ilta. Ohjelman jälkeen julkaistut tilastot näyttivät hahstagilla twiitatun yli 1500 kertaa, mutta itse twiittaajat arvelivat, että oikea määrä olisi yli 3000. Twiittejä tuli niin nopeasti, että en meinannut pysyä mukana vauhdissa. Aina kun olin saanut twiitit luettua, odottamassa oli jo 60-80 uutta twiittiä.

Tämä oli ehkä koko ohjelman suurin yllätys: televisio oli hidas ja Twitter nopea. Ihmiset käyttivät televisiossa monia hyviä puheenvuoroja, mutta puhe on hidasta. Vaikka puheenvuoro sisälsi vain muutaman lauseen, jo puheenvuoron aikana sitä ehdittiin Twitterissä kommentoida kymmenen tai kaksikymmentäkin kertaa. Nopeasti otettiin kantaa, kannustettiin ja vastustettiin, analysoitiin, esitettiin jatkokysymyksiä ja tarjottiin lisätietoa linkeissä.

Jotkut twiittaajat pelasivat bingoa. Perinteinen media on nostanut kaiken kansan tietoisuuteen joitakin sosiaalisen median ilmiöitä: ahtaajat, yleislakon, Facebookin fanisivut, potkut työnantajan kritisoinnista Facebookissa, yms. Bingossa seurattiin jo ennestään tuttujen ilmiöiden saamia mainintoja, mutta en nyt muista kuka se oli, joka ohjelman lopussa julistautui voittajaksi. Samalla kun pohtii asioita vakavasti voi pitää hauskaa.

Twitterin kommenteissa oli paljon kritiikkiä ohjelman konseptia kohtaan. Jo ennen ohjelman puoliväliä oli perustettu sivu, jonne saattoi käydä kirjoittamassa kehittämisideansa. Ei vain puhuttu vaan syntyi myös toimintaa. Keskiviikkoaamuna työpaikalle saapuessani löysin useita ohjelmaa ja Twitter-keskustelua analysoivia blogikirjoituksia (mm. Kari Hintikka ja Tuija Aalto). Twittaajien käyttäytymistä pidettiin tylynä ja opin uuden sanan ”twittuilu”. Luulen, että vaikutelma tylyydestä tulee ainakin osittain siitä, että 140 merkin viestiin ei mahdu mitään kohteliaisuuksia vaan ainoastaan itse asia. 

Ja keskustelu jatkuu edelleen, onneksi rauhallisemmin, sekä Twitterissä että blogeissa. Täten kannan omankin korteni kekoon. Uskon, että tällä keskustelulla on pitkä häntä ja se vaikuttaa ihmisten käsitykseen sosiaalisesta mediasta ja sen monimuotoisuudesta ja monikäyttöisyydestä.

Suurin oma kritiikkini nousee siitä, että ohjelma ei vastannut otsikkonsa kysymykseen. Keskustelussa käytiin läpi erilaisia keissejä, mutta ne vielä sinällään eivät kerro meille miten maailma on muuttunut tai muuttumassa. Olisin toivonut, että keskusteluissa olisi menty ilmiön taakse. Olisin halunnut tietää mitä sellaisia ajatuksia ja kokemuksia ihmisillä on joita perinteinen media tai yhteiskunta on jättänyt ottamatta huomioon ja jotka purkautuvat nyt sosiaalisen median kautta? Miten tämä muutos murtaa vanhojen organisaatioiden kivijalkaa, muuttaa kulttuuria, työn tekemistä, harrastamista, ihmissuhteita? Mihin olemme menossa?

Ehkä kukaan ei vielä osaa vastata kysymyksiini. Ehkä vastauksia pitää etsiä yhdessä täällä sosiaalisessa mediassa.

Kampanjointi sosiaalisessa mediassa

"Annin tarina" -videosta alkaneet keskustelut ovat herättäneet minut miettimään kampanjointia sosiaalisessa mediassa. Olemme saaneet asiasta tehokkaan oppitunnin.

Kampanjalla tavoitellaan useimmiten suurta näkyvyyttä. Näkyvyyttä sosiaalisessa mediassa saadaan sillä, että muut alkavat levittää linkkiä kampanjaasi ja näin tuovat ihmisiä sivuillesi. Nuotta -lehden kampanjavideon linkki ei ilmestynyt Facebook-seinälleni kertaakaan kampanjan tukijoiden julkaisemana. Kampanjasta ärsyyntyneiden ihmisten julkaisuja sen sijaan oli niin monia, että linkki pysyi koko viikon ajan uutisvirrassa.

Kampanjaa voidaan siis pitää varsin onnistuneena sen järjestäjien näkökulmasta: kaikki tulivat asiasta tietoiseksi. Erityisesti järjestäjien tulisi olla kiitollisia jokaiselle, joka laittoi linkin jakoon.

Oppitunnin voisi siis tiivistää näin: Jaa vain linkkejä, joita toivot ihmisten katsovan. Jos vastustat jotain asiaa, vaikene siitä sosiaalisessa mediassa. Maltti on valttia, tässäkin asiassa. 

Empatian piiri

Empatia, myötätunto, on ihmiselle luontainen ominaisuus. Uskon, että ihmisen kyvyssä myötätuntoo heijastuu Jumalan rakkaus ihmistä ja luomakuntaa kohtaan. Ilman empatiaa tämä maailma olisi sietämätön paikka.

Myötätunnon kokeminen ja osoittaminen vaihtelee rajusti ihmisillä. Jotkut tuntevat myötätuntoa vain läheisimpiä perheenjäseniä kohtaan tai samoin ajattelevia ystäviä kohtaan. Jotkus myötätuntonsa syliin kaikki ihmiset, eläimet ja pehmolelut.

Luin viime viikolla Jaron Lanierin kirjan Et ole koje (Terra Cogita 2010). Se oli erittäin mielenkiintoinen ja minussa paljon ajatuksia herättänyt kirja. Myös tämä empatian pohdiskelu on osittain Lanierin kirjan herättämää.

Kirjassaan Lanier käyttää minulle aikaisemmin tuntematontä käsitettä "empatian piiri" kuvaamaan mitä tai ketä kohtaan himinen tuntee myötätuntoa. Lanier sanoo, että jokainen ihminen piirtää ympärilleen empatian piirin, joka rajaa jotkut sisäpuolelle ja toiset ulkopuolelle. Empatian piirin sisäpuolella olevien elämään ihminen pystyy eläytymään, piirin ulkopuolelle rajautuvat ne, joiden elämäntilanteeseen tai kohtaloon ei voida eläytyä. Lanier määrittelee empatian sellaiseksi myötätunnoksi, jossa empatian kohteen ei haluta kuolevan. Tai kärsivän, lisäisin.

Useimmilla empatian piirin sisälläe kuuluvat muut ihmiset, tai ainakin tutut ihmiset. Piirin ulkopuolelle useimmilla jäävät elottomat esineet kuten astiat tai kivet ja sellaiset elolliset kuin bakteerit. Ulkopuolelle jäävät yleensä myös koneet, vaikka ihminen saattaakin olla riippuvainen kännykästä tai tietokoneesta ja tykätä paljon autostaan.

Empatian piiri on henkilökohtainen ja muuttuu elämänkokemusten, uuden tiedon tai keskustelun myötä. Empatian piiri ei siis ole jäykkä ja vakiintunut ihmisen koko elämän ajan. Yhteiskunnallisilla liberaaleilla on halu pyrkiä laajentamaan empatian piiriä ja konservatiiveilla taipumus rajoittaa tai kaventaa sitä.

Empatian tunne johtaa moraalisiin kannanottoihin. Aborttia koskevissa keskusteluissa kysytään onko syntymätön lapsi ihminen ja kuuluuko hän empatian piiriin. Eläinsuojelijan mielestä myös eläimet kuuluvat empatian piirin sisäpuolelle. Joillakin ihmisillä empatian piirin ulkopuolelle näyttää kuuluvan myös toisia ihmisiä: maahanmuuttajia, homoseksuaaleja tai uskovaisia. Silloin nähdään itsellä olevan oikeus päättä heidän elämäänsä koskevista asioista.

Kun Jeesus puhui lähimmäisenrakkaudesta, hän vaati omia aikalaisiaan suostumaan laajentamaan omaa empatian piiriään: keskustelemaan samarialaisten kanssa, päästämään kotiinsa syrjityt, pysähtymään sairaiden kohdalla. Hän myös käski lopettamaan toisten tuomitsemisen (Matt. 7:1). Hän paransi, lohdutti ja rohkaisi ja sanoi: "Mene ja tee sinä samoin" (Luuk. 10:37).

Paaston aika

Tänään vietetään ensimmäistä paastonajan sunnuntaita. Minulta tuppaa unohtumaan, että kirkkovuoden paastonaikaa voisi viettää oikeasti paaston aikana. Wikipedia määrittelee näin:Paasto on vapaaehtoista luopumista ravinnosta, joskus myös nesteestä, tai joissain tapauksissa vain joistain ruokaryhmistä, yleensä etenkin lihan syömisestä. Paaston syyt voivat olla hengellisiä tai terveydellisiä.

Paastoa voidaan perustella järjellä sen terveysvaikutusten takia, mutta luulen (ja jos olen väärässä korjatkaa), että paasto oli ensin uskonnollinen ilmiö. Paasto liittyy lähes kaikkiin maailman uskontoihin. Jos militantit ateistit nyt ovat hereillä, heidän pitäisi kiivaasti vastustaa paastoamista ja paastosta puhumista, koska se liittyy niin keskeisesti kaikkiin uskontoihin. 

Jos uskomme, että kaikki uskonnot ovat oivaltaneet jotain Jumalasta ja Hänen tahdostaan, on melko selvää, että Jumala tahtoo ihmisen paastoavan joskus ja jollain tavalla. Helpointa on paastota yhdessä toisten kanssa ja saada heiltä vertaistukea.

Kun paastoan, en ainoastaan pysähdy miettimään Jeesusta ja kilvoittelemaan kristittynä vaan liityn siihen laajaan ihmisjoukkoon, joka myöntää olevansa uskonnollinen tai uskovainen. Paastoamalla liityn niiden ihmisten joukkoon, jotka etsivät Jumalaa. Paastoamalla paljastan itsestäni jotain syvästi henkilökohtaista.

Verkosta löytyneiden erilaisten paasto-ohjeiden ja tukiryhmien suuri määrä on uusi ja ilahduttava ilmiö. Erityisen ihastunut olen ajatukseen seitsemän viikon kohtuullisuudesta, joka löytyy myös Facebookista 7 viikkoa kohtuullisuus . Ensimmäisen paastoviikon haasteena oli karsia kotoa turhia tavaroita. Siivosin eilen kirjahyllystä pois kirjoja, joita en enää tarvitse. Niistä luopuminen on melkein kuin luopuisi vanhoista rakkaista tuttavista, vaikka en näitä kirjoja ole ainakaan 10 vuoteen lukenutkaan. 

Monet FB-kavereistani ovat liittyneet myös tapahtumaan
Sika pitkä paasto (ilman sikaa) . Huumori on avuksi, jos pyrkii yksinkertaistamaan elämäänsä ja toivon, että vaikka monet paastoavat jostain, huumorista ei paastoaisi kukaan.

Useita hyviä verkon paastoresursseja on koottu evl.fi-sivuille ja Helsingin seurakuntienUskotoivorakkaus-sivulle.

Monien paastovirikkeiden keskelläkin minua puhuttelee Jesajan kirjan vanha lupaus paaston vaikutuksista:

Toisenlaista paastoa minä odotan:
että vapautat syyttömän kahleista,
irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut,
että murskaat kaikki ikeet,
murrat leipää nälkäiselle,
avaat kotisi kodittomalle,
vaatetat alastoman, kun hänet näet,
etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.

Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi
ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen.
Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi
ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi.
Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua, hän sanoo: "Tässä minä olen."

 Jos hävität sorron ikeen keskuudestasi
ja lopetat sormella osoittelun ja pahat puheet,jos annat nälkäiselle omastasi
ja ravitset sen, joka kärsii puutetta,
niin sinun pimeyteesi koittaa valo
ja yön varjo muuttuu keskipäivän kirkkaudeksi.

Ja Herra on alati ohjaava sinua.
Aavikon paahteessakin hän elvyttää voimasi ja vahvistaa jäsenesi.
Sinä olet kuin vehmas puutarha, kuin lähde, jonka vesi ei ehdy.

(Jes. 58:6-11)

Noiden lupausten täyttymistä odottaen. Pääsiäistä odottaen.

Toppahousut, villaleggingsit ja pipotukka

Tätä pakkasta ja talvea on kestänyt kohta jo neljä kuukautta. Tällainen on Suomen etelärannikolla ennenkuulumatonta. Näissä luonnonmullistuksissa olen joutunut opettelemaan kokonaan uuden pukeutumistyylin selvitäkseni ylipäänsä hengissä. Kerron nyt tässä koko maailmalle talvityylini suurimmat salaisuudet.

Talvieleganssini kulmakivi ovat toppahousut. En voisi enää elää ilman toppahousuja lähinnä siksi, että paleltuisin. Ennen tätä talvea käytin toppahousuja kaikkein kylmimpinä hetkinä koiraa ulkoiluttaessani. Onneksi kylmimmät hetket ajoittuivat pimeään aamuun ja myöhäiseen iltaan eikä silloin useinkaan tullut vastaan ketään tuttua. Näinä uusina pahoina pakkasen riivaamina aikoina olen jopa kulkenut Helsingin keskustan läpi työpaikalleni toppahousuissa. 

Toppahousutätejä olikin keskustassa muitakin, niin monia, että niiden täytyy olla laajemminkin hip ja pop. Miksi muotilehdet eivät kuitenkaan kirjoita toppahousuja ylistäviä artikkeleita?

Talvieleganssini toinen kulmakivi ja suuri salaisuus ovat olleet raidalliset villaleggingsit, jotka syksyllä ostin H&M:stä. Ne ovat sellainen vaate, jota ei ole päässyt moni näkemään eikä tule. Mutta suloisen  lämpimät ne ovat farkkujen alla.

Kolmas suuri uudistus talvilookissa on ollut kaikille kokoajan näkyvissä. Se on talvikampausten kuningatar: pipotukka. Pipotukka syntyy helpoimmin niin, että laittaa hiukset kauniisti kuohkeaksi tai kiharaksi ja sen jälkeen hauduttaa niitä pipon sisällä 30-45 minuuttia, esim. työmatkan ajan. Lopputulos on litteä, sähköinen ja kaikinpuolin ärsyttävä. Koska olen koiran onnellinen omistaja, tulee pipoa käytettyä yhteensä jopa kolme tuntia päivässä. En ole vielä löytänyt sitä muotoilutuotetta, joka tehoaisi pipolla päänmyötäisiksi liimattuihin hiuksiin.

Laajan haastattelututkimukseni perusteella pipotukkatyylin on valinnut tänä talvena moni muukin.

Onneksi kohta tulee kevät.

Maitopurkkiruotsista eteenpäin

Olen pakoillut ruotsinkielen opiskelua vuodesta 1974 asti, jolloin vanhempani päättivät raahata meidän perheen Saksaan asumaan. Siellä ei ruotsia opiskeltu. Ruotsin kouluopinnot siihen mennessä olivat olleet lähes olemattomat.

Yliopisto-opiskeluissanikin onnistuin välttämään ruotsin opiskelun täysin. Vuotta minun jälkeeni opintonsa aloittaneet eivät enää suorittaneet aprobatureita, cum laudeja ja laudatureita vaan opintoviikkoja ja he joutuivat myös opiskelemaan eläviä vieraita kieliä. Vanhan tutkinnon mukaan kai ajateltiin, että kielitaidon hankkiminen oli jokaisen oma asia.

Töihin menin suomenkieliseen hiippakuntaan ja seurakuntaan, joissa silloisten vaatimusten mukaan ei tarvinnut edes ymmärtää toista kotimaista. Täysin en päässyt pakoon kaksikielisiä tilanteita, mutta selvisin niistä soveltaen vanhaa periaatetta: "Tyhmäkin käy viisaasta, kun suunsa kiinni pitää".

Muutama vuosi sitten tulivat voimaan uudet kielitaitovaatimukset ja kaikkien pitää pystyä todistamaan omaavansa vähintään tyydyttävä ruotsinkielen ymmärtämisen taito. Silloin esimieheni ilmaisi ilonsa siitä, että puuttuvan ruotsinkielen vuoksi en voi vaihtaa työpaikkaa. Entisen työni sain kuitenkin pitää.

Kun olin haastattelussa nykyiseen määräaikaiseen työhöni, ei haastatteluissa onneksi kysytty ruotsinkielentaitoa. Enkä edes osannut kuvitella sitä tarvitsevani. Toisin on käynyt. Joudun toimimaan yhteistyössä myös kirkon ruotsinkielisen työn kanssa eikä se onnistu suomeksi. Olen pulassa, pahassa pulassa.

Kaikki tämä ei tarkoita, että en osaa ruotsia ollenkaan. Osaan kohtuullisesti sellaista ruotsia, jota kutsun maitopurkkiruotsiksi. Vuosikaudet olet tuijottanut erilaisia tuoteselosteita elintarvikepakkauksissa enkä ole voinut välttää ruotsin passiivisen ymmärtämisen tarttumista. Tällä keinolla karttunut kielitaitoni on kuitenkin omituinen: ymmärrän vain ruokaan ja yleisiin tiedotteisiin liittyviä sanoja ja sanontoja, mutta minulla ei ole hajuakaan kieliopista tai ääntämisestä.

Nyt olen päättänyt ryhtyä taisteluun oppiakseni ruotsinkielen niin, että voin edes kohteliaasti hymyillä oikeissa kohdissa keskustelua. Se on minusta ruotsinkielen tyydyttävää ymmärtämistä. Tämä ei ole mikään uuden vuoden lupaus vaan vakaa aikomus. Tai oikeastaan pakko: ovet seuraavaan työpaikaan tuskin aukeavat ilman ruotsin osaamista ja määräaikaisen työsuhteeni loppu alkaa häämöttää.