Viikko sitten osallistuin Taize Helsinki -tapahtumaan, josta on hyvä selostus mm. Sanasi on lamppu -blogissa.
Oikeasti osallistuin vain yhteen rukoushetkeen ja sunnuntaiaamun messuun, mutta se tuntui paljolta. Taize-laulut kaikuivat päässäni taukoamatta ja kavereiden Facebook-päivitysten kautta eläydyin etänä niihin tilaisuuksiin mihin en päässyt itse paikalle itse kokemaan tunnelmaa.
Rukoushetkistä osallistuin lauantain päivärukoukseen. Kirkkoon saapuessani minuun teki hiljentävän vaikutuksen sinne luotu tunnelma. Kattoon heijastetut kuvat ja suuret ikonit muuttivat tutun kirkon kokonaan toiseksi. Laulujen alkaessa huomasin,että minua itketti niin paljon, etten voinut laulaa. Oli vain kuunneltava.
Laulut olivat latinaksi, venäjäksi, englanniksi ja suomeksikin. Raamatun tekstit luettiin monella kielellä joista toisia ymmärsin ja toisia arvailin. Kun en ymmärtänyt, huomasin iloitsevani niiden puolesta, jotka juuri sillä hetkellä saivat kuulla Raamatun sanaa äidinkielellään.
Penkissä istuessani kukaan ei vaatinut minulta mitään, ei edes osallistumista. Siinä sai vain olla. Hiljaisen mietiskelyn aikana mielikuvat saivat vapaasti tulla ja mennä. Mielessäni sekaisin vilahtelivat omat huolenaiheet, Raaamatun sanat ja laulujen sirpaleet.
Kaiken jälkeen ymmärsin, että minulla on vain harvoja paikkoja tässä maailmassa, missä minua ei vaadita ymmärtämään, osallistumaan tai olemaan aktiivinen. Se, että minun ei tarvinnut ymmärtää kaikkea, puhui minulle kokemuksen tasolla siitä, että Jumala on minun ymmärrystäni suurempi. Että Kristuksen kirkko on minun ymmärrystäni ja osaamistani suurempi.
Ja että suuruus kantaa pientä. Pientä ihmistäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti