Viidennen tarkk'ampujapataljoonan jälkeläinen?

Elämän arkeologiset kaivaukset toivat päivän valoon vanhoja papereita opiskeluajoiltani. Niiden joukossa oli Helsingin yliopiston opintotukilautakunnan päätös myöntää minulle Viidennen tarkk'ampujapataljoonan stipendi vuonna 1983. Stipendin suuruus oli 50 markkaa lukukaudessa ja sain sitä kahdeksan lukukauden ajan.

Anoin tuota Viidennen tarkk'ampujapataljoonan stipendiä, koska muistin isän joskus kertoneen, että hän oli saanut sen omana opiskeluaikanaan. Opiskeluaikanaan hän oli jo kahden lapsen isä ja stipendit ja muut pienetkin tulot olivat varmasti tervetulleita lapsiperheelle. Lisäksi hän kertoi, että koska kukaan ei enää 1950-luvulla tiennyt kenen esi-isä on ollut Viidennen tarkk'ampujapataljoonan joukoissa, stipendiä ei haettu eikä sen vuoksi myöskään jaettu.

Kun päätös stipendin myöntämisestä nyt osui silmiini, ajattelin selvittää edes itselleni mikä se Viides tarkk'ampujapataljoona oikein oli ja miltä ajalta stipendi oli peräisin. Ja entä jos oikeasti olisinkin ollut oikeutettu saamaan sen?

Kiitos taas hakukoneen, internetistä löysin Aleksanterin yliopiston ohjelman vuodelle 1917-1918, jossa lueteltujen jaossa olevien stipendien joukossa on myös etsimäni:

"Tarkkampujapataljoonan, Viidennen suomalaisen, 3 à 140 mk. neljäksi vuodeksi. Oikeutettuja niihin ovat niiden rintaperilliset, jotka pataljoonassa palvelivat 1) upseereina tahi siviili-virkamiehinä silloin kuin se 1830 hajoitettiin; 2) upseereina tahi siviili-virkamiehinä 1812—1827; 3) vanhempina alaupseereina samaan aikaan. Jos semmoisia hakijoita ei ole, annetaan stipendit muille tutkinnon suorittaneille ylioppilaille, siksi kuin etuoikeutettu ilmestyy. Hakijain ollen muuten yhtä oikeutetut, on enemmän tarvitseva etuoikeutettu. Etuoikeutettujen ei tarvitse tutkintoa suorittaa, jos niitä ei ole useampia kuin avonaisia stipendejä."

Stipendin juuret olivatkin kauempana kuin arvasinkaan.

Viides tarkk'ampujapataljoona perustettiin Kuopioon, kun Suomi vuonna 1809 siirtyi Ruotsin valtakunnasta Venäjän alusmaaksi ja armeijakin järjestettin uudestaan. Silloin Suomeen perustettiin kolme prikaatia, joissa kussakin oli kaksi pataljoonaa. Yhdessä pataljoonassa oli neljä sadan miehen komppaniaa. Näitä joukkoja kutsuttiin Tarkk'ampujapataljooniksi, koska sotilailla oli aseenaan kiväärejä, jotka olivat huomattavasti tarkempia kuin musketit, edellisen tuliasesukupolven edustajat.

Stipendi, joka minulle myönnettiin vuonna 1983 oli siis tarkoitettu niiden jälkeläisille, jotka 150 vuotta aikaisemmin olivat palvelleet kuopiolaisessa kiväärimiesten joukoissa. Voin varmuudella sanoa, että ei minulla eikä isälläkään ollut esi-isää, joka olisi siellä palvellut. Saimme stipendin, koska siihen oikeasti oikeutetut eivät sitä tienneet anoa. Ehkä olimme kumpikin omassa sukupolvessamme niitä enemmän tarvitsevia, jotka 1917 ilmoituksessa mainitaan.

Käsittääkseni nämä Helsingin yliopiston ns. pikkustipendit on nykyään lopetettu. Tavallaan se on sääli. Jälkikasvukin olisi voinut hakea tätä samaa stipendiä, johon heilläkään ei oikeastaan ole oikeutta. Olisihan tässä jo aineksia perinteeksi.

Hiljaa ikonin edessä

Kävin tänään työn puolesta vierailulla Hakunilan seurakunnassa ja, niin kuin joskus käy, sain olla saamapuolella. Kuulin siellä tarinan yhdeksänvuotiaasta Nyytistä, joka viime keväänä teki laulun Hiljaa ikonin edessä. Nyytin isoäiti tunsi ihmisiä seurakunnasta ja kävi niin, että Nyyti lauloi yhdelle uuden laulunsa yhdelle työntekijälle puhelimessa. 

Laulu oli puhutteleva ja seuraavana päivänä se videoitiin ja laitettiin Pyhän Annan lastenkirkon Facebook-sivulle. Pääset katsomaan videon tästä. 

Video sai Facebookissa paljon katsojia, sillä sitä jaettiin innokkaasti. Yksi katsojista ja vaikutetuiksi tulijoista oli Ruotsissa asuva Sanna Bäckvall, joka halusi tehdä tanssin Nyytin lauluun. Tanssi videoitiin ja tämäkin video ladattiin Facebookiin. Pääset katsomaan tanssivideon tästä. Nyt ihmiset voivat Pyhän Annan lastenkirkon sivulla iloita sekä laulusta että tanssista. 

Tässä on minulle jotain hyvin koskettavaa. Uskon syvä hiljaisuus on pohjimmiltaan yksinkertaista ja kaunista, koskettavaa ja tarttuvaa. Koko aikuisen ikäni olen etsinyt sanoja, joilla voisi kuvata sydämen hiljaisuutta ikonin edessä, ja kerta toisensa jälkeen ne sanat pakenevat minua. Tavoittelen niitä kuin tuulen kuljettamia keltaisia lehtiä. 

Näissä kahdessa videossa on nyt tavoitettu jotain siitä, mitä minäkin etsin. "Hiljaa ikonin edessä, kuin mehiläinen makeassa medessä..." 

Ja aavistelen, että olemme vasta nähneet ja kuulleet jonkin tarinan alun.

MItä ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan?

Joskus oivalsin, että kun puhumme kuolemasta oikeastaan puhumme elämästä. Kuolema on kuin peili. Kun tulemme sen eteen ja yritämme tähyillä sen läpi, näemme vain heijastumia elämästä. 

Jotkut mieluummin sulkevat silmänsä näiltä heijastumilta ja haluavat arvailla, mitä olisi peilin toisella puolella. Jotkut taas tyytyvät tutkimaan peilistä avautuvaa näkymää. Se herättää surua, kiitollisuutta, iloa, rakkautta - kaikki samoja tunteita eletty elämäkin on herättänyt. 

Facebookissa on viime viikkoina kiertänyt linkki erään saattohoitajan ylöskirjaamiin viiteen asiaan, joita ihmiset hänen havaintonsa mukaan kuolinvuoteellaan eniten näyttävät katuvan. Saattohoitaja Bronnie Waren oma kirjoitus on julkaistu hänen verkkosivullaan ja hän on myös kirjoittanut pian julkaistavan kirjan tästä samasta aiheesta. 

Bronnie Waren havainnot olivat minulle todella pysäyttäviä ja antoivat aihetta oman elämäni mietiskelyyn. Aloin entistä enemmän kysellä itseltäni, miten voisin elää elämäni niin, että kuolinvuoteellani minulla olisi mahdollisimman vähän katumista. Tämän pohdiskelun vaikutusta on ehkä se, että olen vähentänyt menneiden surujen vatvomista. 

En voi olla ajattelematta isän elämää. Hänelle ei jäänyt aikaa katua mitään kuolinvuoteellaan. Toivoisin, että hän olisi katunut sitä, että teki aina niin paljon töitä. Katuminen helpottaisi anteeksiantamista ja unohtamista.  

Tein Bronnie Waren havainnoista pienen diaesityksen. 

"Otan osaa"

Noin kaksi viikkoa sitten hiljaisella kotitielläni kuoli pyöräilijä onnettomuudessa. Kuolinpaikalle tuotiin valkoinen pyörä ja sen juurelle on tuotu kynttilöitä ja kukkia. Pyörään on ripustettu lyhtyjä, kukkia ja kortteja. Päivittäin näen ihmisiä pysähtyneenä pyörän viereen. 

Kuolema koskettaa myös silloin, kun kuollut ihminen on tuntematon. Se muistuttaa omista suruista. 

Surevien lohduttaminen on tärkeää. Kun isä kuoli kesällä, sain paljon erilaisia osanoton ilmauksia läheisiltä, tutuilta ja jopa aivan tuntemattomilta ihmisiltä. Olen niistä kaikista kiitollinen ja ne tuntuivat oikeasti siltä, kuin joku olisi ottanut kannettavakseen pienen palan minun suruani.

Ehdottomasti suurin osa osanoton ilmauksista tuli Facebookin tai sähköpostin kautta tai sitten kasvotusten tavatessa. Kun äiti kuoli vuonna 1996, sain valtavasti kukkia ja kortteja. Koko koti oli täynnä erilaisia kukkia. Nyt isän kuollessa sain kukkia yhdeltä ystävältä ja kortteja tuli kolme tai neljä. 

Olen ollut tästä muutoksesta hieman hämmentynyt ja miettinyt sen merkitystä. Facebookin ja sähköpostin kautta osanoton ilmauksen voi lähettää helposti ja siististi surevaa häiritsemättä. Sureva voi itse pureskella suruaan sopivan kokoisina pieninä palasina silloin, kun hänelle itselleen se parhaiten sopii. 

Liian suuri hienotunteisuus voi jättää surevan aivan liian yksin. Suomalainen näyttää ajattelevan, että ensin oltava läheinen, että voi viedä surukotiin ruokaa tai tarjota muuta konkreettista apua. Mutta voisi toimia niinkin, että naapuri tai ystävä tulee läheisemmäksi surun aikana auttaessaan surevaa. 

Sureminen on muistamista. Isällä oli aina autossa sellaisia kovia hedelmäkarkkejä, joita säilytetään peltipurkissa. Isän kuoleman jälkeen ostin sellaisia minäkin ja säilytän niitä autossa. Kerran tai kaksi viikossa syön yhden karkin, hymyilen surumielisesti ja muistan isän eksentrisiä piirteitä. 

Isäni, ankkurini

Pitkä hiljaisuus täällä blogissa on johtunut isäni kuolemasta heinäkuussa. Olin ajatellut lomalla päivitellä tänne kaikenlaisia kivoja ja mukavia ajatuksia elämästä, uskosta ja kirkosta, mutta toisin kävi. Ei ollut iloista lomaelämää, oli vain kuolemaa ja sitä halusin miettiä ensin yksin tai kasvotusten läheisten kanssa. Mutta nyt on blogin comebackin aika. 

Isän kuolema yllätti meidät kaikki. Olihan isä sairastanut vuosikaudet niin, että kukaan ei muista millainen hän oli terveenä. Oikeastaan sairastaminen alkoi verenpaineesta jo 1968, sitten tuli sappileikkaus vuoden 1972 paikkeilla, kaatumisia ja loukkaantumisia lenkillä, syöpä ja sen leikkaus, sydänongelmat ja ohitusleikkaukset. Ensimmäisestä ohitusleikkauksestakin oli jo kulunut 20 vuotta. Olin niin tottunut isän sairastamiseen, että vasta hautajaisia valmistellessani huomasin sen muuttuneen isän pysyväksi ominaisuudeksi. 

Kuolema tuli isälle niin nopeasti, että hän itsekään tuskin tajusi sen tuloa. Kaatuminen lenkillä perjantaina, yöllä alkanut aivoverenvuoto ja nopea tajuttomuus, puolitoista vuorokautta sairaalassa tajuihinsa tulematta, hengityskoneen kytkeminen pois päältä ja se oli siinä. Toisaalta, tässä ei ole mitään yllättävää. Isä kuoli niinkuin oli elänytkin: vauhdikkaasti. 

Sairauksista huolimatta isä oli energinen ja voimakas persoona. Hänen energiansa oli tarttuvaa. Hänellä oli loistava verbaalinen huumorintaju. Kuitenkin kaikkein tärkeintä isälle oli usko Jeesukseen. Hän oli evankelista ja julisti evankeliumia sopivissa ja sopimattomissa paikoissa. Evanelistan työ ja rooli pohjautui siihen, että hän oli tavattoman laaja-alainen ja pätevä teologi, jonka kanssa keskustelu oli aina opettavaista. Isän teologiaan keskeisesti kuului jatkuva Raamatun opiskelu ja sen opettaminen, vaikka hänen pääaineenaan olikin ollut dogmatiikka. Keskeneräiseksi häneltä jäi Apostolien tekojen luentosarja yhteistyössä TV7:n kanssa. Valmistunutta luentosarjan alkuosaa voi katsoa tuolta kanavalta. 

Moneen vuoteen en ole joutunut keskustelemaan isästä niin paljon ja niin monien ihmisten kanssa kuin viime viikkoina. Nuorena tapasin usein ihmisiä, jotka eivät nähneet minua lainkaan vaan halusivat vain kuulla isästä jotain. Muistan miten joku kysyi minulta, onko minusta kivaa, kun isä on niin hyvä saarnamies. Vastasin, että ei minusta ole yhtään kivaa, kun isä saarnaa kotona. Joskus saatoin olla vielä töykeämpi. Tunnetun ihmisen lapsena oman tilan raivaaminen maailmassa vaatii työtä ja sitkeyttä. 

Nyt isästä keskusteleminen on ollut jopa vähän hoitavaa. Minulle on tehnyt hyvää nähdä, miten isän kuolema on koskettanut monia ja miten monet sitä surevat. Samalla muistan kipeästi, että isän kuolema on minulle aivan eri asia kuin heille. Minulle isä oli ankkuri, jota vastaan saatoin kapinoida, jonka teologiaa ja ajatuksia saatoin kyseenalaistaa, jonka kanssa saatoin käydä kriittisiäkin keskusteluja ja kuitenkin samalla olla varma hänen varauksettomasta tuestaan, huolenpidostaan ja rakkaudestaan. Viime viikkoina olen kokenut olevani tuuliajolla kuin vene, jonka ankkuriköysi on katkennut. Kenen kanssa nyt väittelen teologiasta tai Raamatun tulkinnasta? Keneltä kysyn globaaleista kristillisistä trendeistä? 

En tiennyt, että suru ja ikävä isän kuoleman jälkeen voisi ottaa tällaisenkin muodon. 

Puhe isän muistojuhlassa 23.8.2011 Agricolan kirkossa

Isällä oli paljon ystäviä, joista yli 500 kokoontui muistojuhlaan muistelemaan häntä. Puheita pidettiin, ystäviä kohdattiin, veisattiin, rukoiltiin. Katsottiin videoltakin isän puheita. Tunnelma oli lämmin ja koskettava. 

Minäkin sain siellä juhlassa vähän puhua. Kerron lähettäjäpiirin vaikutuksesta elämäämme. Tässä alla puheeni suunnilleen sellaisena kuin sen ennen muistojuhlaa kirjoitin. Kirjoitettu ja puhuttu puhe ovat aina eri asioita. 

- - -

On hienoa kuunnella muistoja isästä. Yhteisesti jaetut muistot auttavat meitä suuntautumaan tulevaisuuteen jossa isää ei ole.

Teille useimmille Kalevi Lehtinen oli julistaja ja evankelista, jonka elämää seurasitte etäämmältä. Meidän perheenjäsenten näkökulma on luonnollisesti erilainen, mutta isä ei ollut niitä ihmisiä, jotka olisivat olleet erilaisia julkisuudessa ja kotioloissa. Sama huumorintaju, sama rehellisyys ja aito välittäminen näkyivät ja tuntuivat myös kotona.

Kun olin murrosiässä ja joku kysyi, mitä tykkään siitä, että isä on niin hyvä saarnaamaan, vastasin joskus, että minusta ei ole yhtään kivaa kun hän saarnaa kotona. Tosiasia kuitenkin on, ettei isä kovin paljon saarnannut kotona. Asioita käsiteltiin vakavasti keskustellen tai huumorin kautta.

Perheemme historian käännekohdat ovat samalla isän elämän käännekohtia. Yksi merkittävä käännekohta oli vuosi 1966, jolloin  isä (ja äitikin) kutsuttiin töihin Campus Crusade for Christiin. Se johti siihen, että vuonna 1967 lähdimme koko perhe vuodeksi Amerikkaan, Kaliforniaan ja Floridaan. Me lapset olimme silloin 7, 5 ja 1 -vuotiaita. Tuo vuosi Amerikassa oli merkittävä meille kaikille, mutta erityisesti isän työnäyn kypsymiselle.

Yksi asia, joka elämäämme tuli mukaan tuossa muutoksessa oli lähettäjäpiiri. Lähettäjäpiiri on siis joukko ihmisiä, jotka sitoutuivat rukoilemaan isän ja äidin työn puolesta ja tukemaan heitä taloudellisesti säännöllisesti kuukausittain jollain summalla. Näin aikuisena olen usein miettinyt millaista rohkeutta se mahtoikaan vaatia kolmen lapsen vanhemmilta hylätä kaikki taloudellinen turvallisuus ja heittäytyä elämään ihmisten lahjoitusten ja rukousten varassa. Te lähettjätä olitte paljon enemmän kuin vain tukijoita. Teistä tuli lähes perheenjäseniä: teistä keskusteltiin, teidän puolestanne rukoiltiin ja erityisesti, teille kirjoitettiin lähettäjäkirje. Kerran kuussa se ilmestyi ja se oli aina isän erityinen voimanponnistus, johon hän tarkkasti valitsi kuvat ja pohti tekstit.

Aluksi lähettäjiä oli muutamia kymmeniä. 1970-luvun alussa lähettäjien määrä oli kasvanut jo yli sadan. Siihen aikaan ei ollut kopiokoneita ja joka kuukausi se lähettäjäkirje painettiin offset-kirjapainossa. Osoitteita ei helposti tulostettu tarroille vaan ne kirjoitettiin kirjekuoriin käsin.

Kun olin 11-vuotiaas osoitteiden kirjoittaminen kirjekuoriin tuli minun tehtäväkseni, koska minulla oli jotakuinkin luettava käsiala. Minulle maksettiin siitä muistaakseni 4 penniä kappale.  

Melkoisen monta vuotta, lähes koko teini-iän, kirjoitin aina nimet ja osoitteet kirjekuoriin, kerran kuukaudessa. Vasta kun olin lukioiässä asuessamme Saksassa siirryttiin tarroihin, joita liimattiin kirjekuoriin. Se oli nopeampaa ja palkkani laski yhteen penniin per kirjekuori. (Veljelläni ja siskollani oli kummallakin myös omat hommansa: toinen kirjoitti - käsin - tilillepanokortteihin K ja E Lehtinen ja toinen taitteli ne paperikirjeet valmiiksi laitettavaksi kirjekuoriin.)

Noiden ehkä viiden, kuuden vuoden ajan näin teidän lähettäjien nimet moneen kertaan. Monien teidän nimet tulivat minulle tutuiksi vaikka ehkä en teitä ihmisiä ollut tavannut ollenkaan tai vain kerran. Ja koska olin nuori ja hurskas, minulla oli tapana myös rukoilla teidän lähettäjien puolesta.

Lapsi ei voi elää tällaista elämää ilman, että se jättää jotain jälkiä. Vaikka minulla ei koskaan ole ollut niin paljon rohkeutta, että uskaltaisin lähteä tekemään töitä lähettäjäpiirin varassa, olen kokenut saavani lähettäjäpiiriltä valtavasti. Sain nimittäin jo kasvuvuosinani ja niiden jälkeenkin osakseni paljon esirukousta. Siitä olen edelleen kiitollinen ja tahdon sen kiitollisuuden sanoa tässä ääneen. Se tuki, jota te olette vuosien varrella osoittaneet perheellemme on ollut sanoin kuvaamattoman arvokasta. Olen kasvanut ja elänyt tuntien, että minua kannetaan. Kiitos siitä teille, ja kiitos teistä Jumalalle, taivaalliselle Isällemme.

Tämä puhe ei toki tarkoita, että lähettäjäpiirin aika olisi ohi: ei ollenkaan. Leena jatkaa työtään teidän tukenne varassa. Jatkakaa hänen tukemistaan älkääkä jättäkö häntä yksin.

ECIC - internet-hörhöjen face-to-face kokoontuminen

Työn raskaan raatamisen keskellä on joskus myös äärimmäisen valoisia ja iloisia hetkiä. Tämä on päällimmäinen fiilis paluumatkalla Münchenistä, missä tänä vuonna kokoontui Euroopan kristillinen internet konferenssi (European Christian Internet Conference, ECIC). Omalla kohdallani tämä oli kolmas kerta osallistujana ja ensimmäinen kerta johtokunnan (Board) jäsenenä.

Konferenssiin osallistui kokoaikaisesti 42 henkeä eri maista, eri kirkoista ja eri organisaatioista. Suomalaiset, ruotsalaiset ja saksalaiset olivat suurimmat kansalaisuudet, mutta mukana oli myös ihmisiä Italiasta, Romaniasta, Tanskasta, Sveitsistä, Englannista ja Irlannista. Pohjoismaisten ja protestanttisten kirkkojen suuren osuuden selittää se, että kaksi edellistä konferenssia on järjestetty Suomessa ja Ruotsissa ja tällä kertaa saksalaisten oli helppoa ja edullista tulla mukaan. Raha ratkaisee näissäkin asioissa. Ensi vuonna konferenssi järjestetään Roomassa, joka toivottavasti kasvattaa katolisten osuutta. Lue lisää täältä.

Minusta oli mukavaa myös se, että konferenssiin osallistui muutama paikallinen pastori päivän tai parin ajan. Se on tavoiteltavaa aina. Konferenssin järjestäminen toivottavasti tukee aina järjestävän kirkon tai organisaation verkkotyötä.

Konferenssi on oikeastaan ekumeenisen verkoston live-tapaaminen. Osallistujien joukossa oli ihmisiä, jotka ovat oman kirkkonsa tai organisaationsa verkkotyön pioneereja ja joille ECIC on ollut tärkeä foorumi ideoiden jakamiseen sekä palautteen ja tuen saamiseen. Vertaistuki toimii tässäkin. Monissa kirkoissa verkkotyö on kohdannut rankkaakin vastustusta ja vaikka se ei näkyisi sanoissa, se näkyy mm. budjettipäätöksissä. Aina välillä kuullaan tarinoita myös siitä, miten joku toiminto tai yksikkö lopetetaan kokonaan. Tänä vuonna surtiin Baijerin kirkon verkkoyksikön lopettamista. Itse asiassa ECICin järjestäminen oli heidän viimeinen suuri työtehtävänsä, mutta sitä he eivät voineet vielä edes vuosi sitten aavistaa, kun konferenssin valmistelut todenteolla alkoivat.

Tämän vuoden vierailevista puhujista minulle antoisin oli Andre Morys, joka analysoi meille verkossa tapahtuvaa tunneviestintää. Ja ansiokkaasti analysoikin. Hänen keskeinen viestinsä oli, että tunneviestintä pitää ottaa vakavasti ja sitä pitää suunnitella. Hän väitti, että ihminen unohtaa mitä verkkosivulla sanotaan tai mitä värejä ja muotoja siellä on, mutta muistaa kyllä miltä vierailu tuntui. Tästä taisikin tulla koko konferenssin teema ja lentävä lause. "Vaikka unohtaisit kaiken mitä olen sanonut tai tehnyt, toivottavasti muistat miltä sinusta tuntui."

Minulle erityisen tärkeitä ECICissä ovat keskustelut toisten osallistujien kanssa. Aikaa keskusteluille ei koskaan tunnu olevan tarpeeksi. Päivällä on paljon ohjelmaa ja yöt ovat liian lyhyitä. Monesta ECIC-keskustelukumppanista on tullut minulle tärkeitä ystäviä, joiden kanssa saatoin taas jutella rukouksesta, hengellisestä elämästä, unelmista ja suunnitelmista, verkkosovelluksista, ohjelmista, hassuista sattumuksista ja kirkkojemme erilaisista traditioista. Eikä meillä ollut eroa olimmeko protestantteja vai katolisia, maallikoita vai pappeja. Me olimme kristittyjä, joilla on yhteinen usko ja yhteinen tavoite. Olen rohkaistunut ja innostunut. Ja tuskin maltan odottaa ensi vuoden konferenssia.

Kävin messussa

Näin helluntain kunniaksi oli mukavaa käydä messussa tutussa ja rakkaassa Viikin kirkossa. Pian on kulunut kaksi ja puoli vuotta siitä, kun viimeksi olen tehnyt seurakuntapapin töitä ja huomaan, että näen nyt asiat monella tavalla toisin kuin ennen. Messussakaan en käy kovin usein vaikka n. kerran kuussa onkin tilastollisesti melko usein. Nyt kiinnitän messussa huomiota myös vähän eri asioihin.

Tänä aamuna jäin erityisesti miettimään messun ajallista kestoa.

Ilkka Halava on kirjoittanut ja puhunut siitä, onko kirkko sairaala, kuntokeskus tai rajavartiolaitos. Kuntokeskus tuntuu minusta läheisimmältä, koska sellaisessa käyn useimmiten kolme tai neljä kertaa viikossa. Miksi käyn kuntokeskuksessa, mutta en messussa? Miten jumalanpalveluskäytännöissä voitaisi ottaa oppia kuntokeskuksista?

Kuntokeskus tarjoaa minulle sekä vapaata harjoittelua että ryhmäliikuntatunteja. Enimmäkseen käyn ryhmäliikunnassa. Tunteja on monenlaisia ja ne ovat myös ajalliselta kestoltaan vaihtelevia. Lyhyimmät tunnit ovat vain 15 minuutin venyttelyjä tai keskivartalotreenejä. Pisimpiä tunteja kutsutaan maratoneiksi ja niiden kesto on yleensä 2-4 tuntia. Kesäaikana tarjolla on tavallista enemmän 45 minuutin tunteja.

Yleensä valitsen tunnin tai harjoituksen, jonka kesto on noin tunnin. Tähän valintaan vaikuttaa olennaisesti se, että myös muuhun elämiseen tarvitaan aikaa: työpäivät ovat pitkiä, pitää käydä kaupassa, on muitakin harrastuksia, haluan tavata ystäviäni, pitää ulkoiluttaa koiraa.

En ole kertaakaan viimeisen parin vuoden aikana ollut messussa, jonka kesto olisi ollut vähemmän kuin 1 tunti 15 minuuttia, usein messu kestää lähes puolitoista tuntia eikä melkein kahden tunnin messukaan ole poikkeus. Nämä ovat niin pitkä tapahtumia, että kynnys osallistumiselle nousee. Jos tietäisin varmuudella, että messun kesto on sama kuin jumppatunnin eli 55 minuuttia, tulisin lähteneeksi useammin.

Hannalle, uudelle ylioppilaalle

Kävin tänään Hannan ylioppilasjuhlissa. Tutustuin Hannaan muutama vuosi sitten isoskoulutuksessa ja sen jälkeen olimme muutamalla yhteisellä riparillakin. Noista tilaisuuksista minulla on monia mukavia muistoja.

Arvostin paljon sitä, että Hanna kutsui minut ylioppilasjuhliinsa. Sellainen kunnia joskus suodaan nuoriso- tai rippikoulupapille. Oli hienoa nähdä millainen nuori nainen Hannasta on tullut. Juhlissa ei tullut sopivaa hetkeä, jossa olisin voinut pitää puheen, joten pidän sen tässä virtuaalisesti:

Onnea, Hanna, siitä, että sinulla on tänään ensimmäisen kerran päässäsi ylioppilaslakki. Se kertoo siitä, että olet saanut valmiiksi ison urakan, ylioppilastutkinnon.

Tällaisena päivänä on tapana antaa elämänohjeita tulevaisuutta varten. Postasin eilen Facebookiin linkin blogikirjoitukseen, jossa monia vuosia saattohoidossa työskennellyt sairaanhoitaja kertoo, mitä ihmiset kuolinvuoteellaan katuvat. Sinulla, joka olet nuori, on vielä mahdollisuus ottaa oppia vanhusten katumuksesta ja sen vuoksi käänsin ne sinulle viideksi elämänohjeeksi.

1. Tunne itsesi ja luota itseesi. Sinä itse tiedät parhaiten mikä sinulle sopii, mitä ajattelet ja tunnet.

2. Älä tee liikaa töitä. Vietä aikaa perheen ja muiden läheisten ihmisten kanssa.

3. Ilmaise tunteesi. Älä patoa niitä sisällesi.

4. Pidä yhteyttä ystäviisi. Ole itse aktiivinen pitämään yhteyttä, älä ainoastaan jää odottamaan toisten yhteydenottoja. Ystävät ovat tärkeitä elämän varaventtiilejä.

5. Anna itsellesi lupa olla onnellinen. On helppoa huolehtia toisten onnesta ja unohtaa itsensä. Tee asioita, joista sinä itse tulet aidosti iloiseksi.

Älä tee näistä elämänohjeista itsellesi pakkopaitaa, vaan pysähdy joskus miettimään onko joku niistä tarpeellinen. Toivotan sinulle onnea ja iloa, menestystä ja Jumalan siunausta elämäsi matkalle.

Kuratoinnista ja Raamatun tulkinnasta

Kenen kanssa hengaat, määrittelee sen miten tulkitset Raamattua.

Sain juuri luettua loppuun A.J. Jacobsin pari vuotta sitten ilmestyneen kirjan Raamatullinen vuosi. Jacobsin pyrkimys on elää vuosi noudattaen Raamatun ohjeita mahdollisimman kirjaimellisesti. Vuoden aikana hän on yhteydessä useisiin erilasiin juutalaisiin ja kristittyihin ryhmiin, jotka myös pyrkivät seuraamaan Raamattua kirjaimellisesti. Yhtenä, ja minun mielestäni merkittävänä, lopputuloksena kaikesta A.J. Jacobs toteaa, että kukaan ei voi elää noudattaen kaikkia Raamatun ohjeita, vaan jokainen joutuu tekemään valintoja.

Jacobsin kirja pitää yhtä omien havaintojeni kanssa siinä, että sillä kenen kanssa viettää aikaansa, näyttää olevan vaikutsta siihen, millä tavalla tulkitsee Raamattua. Homma ei siis mene niin, että ihminen ensin muodostaa käsityksensä Raamatusta jotenkin vapaasti, vaan että ensin tulee sosiaalinen ympäristö ja se muokkaa ihmisen Raamatuntulkintaa.

Sosiaalisen median yhteydessä on alettu puhua kuratoinnista. Kuratointi-termi tulee taiteen maailmasta, jossa kuratointi tarkoittaa sitä mitä kuraattori tekee: järjestää näyttelyjä eli valitsee taiteilijat ja järjestää rahoituksen, tilaisuuden markkinoinnin ja tiedottamisen, yhteydenpidon yms. Kuraattori ikään kuin suodattaa taiteen laajasta maailmasta yleisölle loogisen kokonaisuuden.

Samaa tapahtuu sosiaalisessa mediassa. Kiireinen ihminen ei pysty uutisvirrasta poimimaan enää itselleen merkittäviä uutisia. Sosiaalisessa mediassa (esim. Facebook, Twitter, IRC-Galleria, IRC) ihmiset suosittelevat toisilleen uutislinkkejä, jolloin voi saadat nopeasti ja tehokkaasti tiedon itseään kiinnostavista asioista (esim. 2009 ja 2010 piispanvaalien tulokset tulivat ensimmäisenä Facebookiin).

Raamattu on taiteen ja sosiaalisen median kaltainen jättimäinen järkäle, josta aloittelijan voi olla vaikea saada otetta. Ymmärtääkseen edes jotain, ihminen tarvitsee kuratointia. Kirkossa sitä on perinteisesti kutsuttu raamattuopetukseksi tai hengelliseksi ohjaukseksi. Siinä vanhemmat ja kokeneemmat kristityt opettavat nuorempia, asioihin perehtyneet tutkijat jakavat tietoaan tai saarnaajat antavat eväitä seurakunnalle.

Usein tämä sosiaalinen piiri, jossa raamatuntulkintatapa omaksutaan, syntyy rippikoulussa tai sen jälkeisessä nuorisotyössä seurakunnassa tai herätysliikkeen parissa. Voimakkaita vaikuttajia raaamatuntulkinnan kehittymiseen ovat ne, jotka tekevät työtä nuorten parissa.

Käynnissä olevaa keskustelua raamatuntulkinnasta ei siis voida jakaa vain kahteen puolueeseen: liberaaleihin ja konservatiiveihin. Kummassakin ryhmittymässä on monta erilaista raamatuntulkintatraditiota, joihin ihmiset ovat kasvaneet.

Kun pyritään jäsentämään erilaisia tapoja tulkita Raamattua olisi hyvä kysyä ainakin seuraavia kysymyksiä: 

• Miten Raamattua käytetään? Millaisissa tilanteissa?

• Millainen arvo Raamatulle annetaan puheissa, toiminnassa ja hartauselämässä?

• Millaisia johtopäätöksiä Raamatun perusteella vedetään? Onko painopiste yksilössä vai yhteisössä vai yhteiskunnassa? Painotetaanko hartautta ja hengellistä elämää vai eettisiä kysymyksiä?

Jos raamatuntulkintatapa syntyy sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta, se johtaa myös siihen, että oman raamatuntulkinnan muuttaminen on lähes mahdotonta. Oman raamatuntulkinnan muuttuminen vaarantaisi oman paikan sosiaalisessa yhteisössä eli seurakunnassa.

Toivoisin sydämestäni, että keskustelu Raamatusta muuttuisi juupas-eipäs –väittelystä sellaiseksi, jossa voitaisi avoimesti kysellä toisilta: ”Ai sinä tulkitset tätä kohtaa näin. Miksi ajattelet noin? Mitkä kokemukset ovat saaneet sinut ajattelemaan noin?”

Vai onko avoimuus liian vaarallista?

TV hidas, Twitter nopea

Tiistai-iltana televisiossa käytiin kahden tunnin keskustelu sosiaalisesta mediasta. Tarkoituksena oli pohtia miten sosiaalinen media muuttaa maailmaa. Keskustelijoiksi kutsutut ihmiset edustivat hyvin erilaisia näkemyksiä ja ajatuksia. Keskustelu oli melko rauhallista, pitkästyttävääkin.

Kiihkeämpää keskustelua käytiin sen sijaan Twitterissä hashtagilla #A2ilta. Ohjelman jälkeen julkaistut tilastot näyttivät hahstagilla twiitatun yli 1500 kertaa, mutta itse twiittaajat arvelivat, että oikea määrä olisi yli 3000. Twiittejä tuli niin nopeasti, että en meinannut pysyä mukana vauhdissa. Aina kun olin saanut twiitit luettua, odottamassa oli jo 60-80 uutta twiittiä.

Tämä oli ehkä koko ohjelman suurin yllätys: televisio oli hidas ja Twitter nopea. Ihmiset käyttivät televisiossa monia hyviä puheenvuoroja, mutta puhe on hidasta. Vaikka puheenvuoro sisälsi vain muutaman lauseen, jo puheenvuoron aikana sitä ehdittiin Twitterissä kommentoida kymmenen tai kaksikymmentäkin kertaa. Nopeasti otettiin kantaa, kannustettiin ja vastustettiin, analysoitiin, esitettiin jatkokysymyksiä ja tarjottiin lisätietoa linkeissä.

Jotkut twiittaajat pelasivat bingoa. Perinteinen media on nostanut kaiken kansan tietoisuuteen joitakin sosiaalisen median ilmiöitä: ahtaajat, yleislakon, Facebookin fanisivut, potkut työnantajan kritisoinnista Facebookissa, yms. Bingossa seurattiin jo ennestään tuttujen ilmiöiden saamia mainintoja, mutta en nyt muista kuka se oli, joka ohjelman lopussa julistautui voittajaksi. Samalla kun pohtii asioita vakavasti voi pitää hauskaa.

Twitterin kommenteissa oli paljon kritiikkiä ohjelman konseptia kohtaan. Jo ennen ohjelman puoliväliä oli perustettu sivu, jonne saattoi käydä kirjoittamassa kehittämisideansa. Ei vain puhuttu vaan syntyi myös toimintaa. Keskiviikkoaamuna työpaikalle saapuessani löysin useita ohjelmaa ja Twitter-keskustelua analysoivia blogikirjoituksia (mm. Kari Hintikka ja Tuija Aalto). Twittaajien käyttäytymistä pidettiin tylynä ja opin uuden sanan ”twittuilu”. Luulen, että vaikutelma tylyydestä tulee ainakin osittain siitä, että 140 merkin viestiin ei mahdu mitään kohteliaisuuksia vaan ainoastaan itse asia. 

Ja keskustelu jatkuu edelleen, onneksi rauhallisemmin, sekä Twitterissä että blogeissa. Täten kannan omankin korteni kekoon. Uskon, että tällä keskustelulla on pitkä häntä ja se vaikuttaa ihmisten käsitykseen sosiaalisesta mediasta ja sen monimuotoisuudesta ja monikäyttöisyydestä.

Suurin oma kritiikkini nousee siitä, että ohjelma ei vastannut otsikkonsa kysymykseen. Keskustelussa käytiin läpi erilaisia keissejä, mutta ne vielä sinällään eivät kerro meille miten maailma on muuttunut tai muuttumassa. Olisin toivonut, että keskusteluissa olisi menty ilmiön taakse. Olisin halunnut tietää mitä sellaisia ajatuksia ja kokemuksia ihmisillä on joita perinteinen media tai yhteiskunta on jättänyt ottamatta huomioon ja jotka purkautuvat nyt sosiaalisen median kautta? Miten tämä muutos murtaa vanhojen organisaatioiden kivijalkaa, muuttaa kulttuuria, työn tekemistä, harrastamista, ihmissuhteita? Mihin olemme menossa?

Ehkä kukaan ei vielä osaa vastata kysymyksiini. Ehkä vastauksia pitää etsiä yhdessä täällä sosiaalisessa mediassa.

Kampanjointi sosiaalisessa mediassa

"Annin tarina" -videosta alkaneet keskustelut ovat herättäneet minut miettimään kampanjointia sosiaalisessa mediassa. Olemme saaneet asiasta tehokkaan oppitunnin.

Kampanjalla tavoitellaan useimmiten suurta näkyvyyttä. Näkyvyyttä sosiaalisessa mediassa saadaan sillä, että muut alkavat levittää linkkiä kampanjaasi ja näin tuovat ihmisiä sivuillesi. Nuotta -lehden kampanjavideon linkki ei ilmestynyt Facebook-seinälleni kertaakaan kampanjan tukijoiden julkaisemana. Kampanjasta ärsyyntyneiden ihmisten julkaisuja sen sijaan oli niin monia, että linkki pysyi koko viikon ajan uutisvirrassa.

Kampanjaa voidaan siis pitää varsin onnistuneena sen järjestäjien näkökulmasta: kaikki tulivat asiasta tietoiseksi. Erityisesti järjestäjien tulisi olla kiitollisia jokaiselle, joka laittoi linkin jakoon.

Oppitunnin voisi siis tiivistää näin: Jaa vain linkkejä, joita toivot ihmisten katsovan. Jos vastustat jotain asiaa, vaikene siitä sosiaalisessa mediassa. Maltti on valttia, tässäkin asiassa. 

Empatian piiri

Empatia, myötätunto, on ihmiselle luontainen ominaisuus. Uskon, että ihmisen kyvyssä myötätuntoo heijastuu Jumalan rakkaus ihmistä ja luomakuntaa kohtaan. Ilman empatiaa tämä maailma olisi sietämätön paikka.

Myötätunnon kokeminen ja osoittaminen vaihtelee rajusti ihmisillä. Jotkut tuntevat myötätuntoa vain läheisimpiä perheenjäseniä kohtaan tai samoin ajattelevia ystäviä kohtaan. Jotkus myötätuntonsa syliin kaikki ihmiset, eläimet ja pehmolelut.

Luin viime viikolla Jaron Lanierin kirjan Et ole koje (Terra Cogita 2010). Se oli erittäin mielenkiintoinen ja minussa paljon ajatuksia herättänyt kirja. Myös tämä empatian pohdiskelu on osittain Lanierin kirjan herättämää.

Kirjassaan Lanier käyttää minulle aikaisemmin tuntematontä käsitettä "empatian piiri" kuvaamaan mitä tai ketä kohtaan himinen tuntee myötätuntoa. Lanier sanoo, että jokainen ihminen piirtää ympärilleen empatian piirin, joka rajaa jotkut sisäpuolelle ja toiset ulkopuolelle. Empatian piirin sisäpuolella olevien elämään ihminen pystyy eläytymään, piirin ulkopuolelle rajautuvat ne, joiden elämäntilanteeseen tai kohtaloon ei voida eläytyä. Lanier määrittelee empatian sellaiseksi myötätunnoksi, jossa empatian kohteen ei haluta kuolevan. Tai kärsivän, lisäisin.

Useimmilla empatian piirin sisälläe kuuluvat muut ihmiset, tai ainakin tutut ihmiset. Piirin ulkopuolelle useimmilla jäävät elottomat esineet kuten astiat tai kivet ja sellaiset elolliset kuin bakteerit. Ulkopuolelle jäävät yleensä myös koneet, vaikka ihminen saattaakin olla riippuvainen kännykästä tai tietokoneesta ja tykätä paljon autostaan.

Empatian piiri on henkilökohtainen ja muuttuu elämänkokemusten, uuden tiedon tai keskustelun myötä. Empatian piiri ei siis ole jäykkä ja vakiintunut ihmisen koko elämän ajan. Yhteiskunnallisilla liberaaleilla on halu pyrkiä laajentamaan empatian piiriä ja konservatiiveilla taipumus rajoittaa tai kaventaa sitä.

Empatian tunne johtaa moraalisiin kannanottoihin. Aborttia koskevissa keskusteluissa kysytään onko syntymätön lapsi ihminen ja kuuluuko hän empatian piiriin. Eläinsuojelijan mielestä myös eläimet kuuluvat empatian piirin sisäpuolelle. Joillakin ihmisillä empatian piirin ulkopuolelle näyttää kuuluvan myös toisia ihmisiä: maahanmuuttajia, homoseksuaaleja tai uskovaisia. Silloin nähdään itsellä olevan oikeus päättä heidän elämäänsä koskevista asioista.

Kun Jeesus puhui lähimmäisenrakkaudesta, hän vaati omia aikalaisiaan suostumaan laajentamaan omaa empatian piiriään: keskustelemaan samarialaisten kanssa, päästämään kotiinsa syrjityt, pysähtymään sairaiden kohdalla. Hän myös käski lopettamaan toisten tuomitsemisen (Matt. 7:1). Hän paransi, lohdutti ja rohkaisi ja sanoi: "Mene ja tee sinä samoin" (Luuk. 10:37).

Paaston aika

Tänään vietetään ensimmäistä paastonajan sunnuntaita. Minulta tuppaa unohtumaan, että kirkkovuoden paastonaikaa voisi viettää oikeasti paaston aikana. Wikipedia määrittelee näin:Paasto on vapaaehtoista luopumista ravinnosta, joskus myös nesteestä, tai joissain tapauksissa vain joistain ruokaryhmistä, yleensä etenkin lihan syömisestä. Paaston syyt voivat olla hengellisiä tai terveydellisiä.

Paastoa voidaan perustella järjellä sen terveysvaikutusten takia, mutta luulen (ja jos olen väärässä korjatkaa), että paasto oli ensin uskonnollinen ilmiö. Paasto liittyy lähes kaikkiin maailman uskontoihin. Jos militantit ateistit nyt ovat hereillä, heidän pitäisi kiivaasti vastustaa paastoamista ja paastosta puhumista, koska se liittyy niin keskeisesti kaikkiin uskontoihin. 

Jos uskomme, että kaikki uskonnot ovat oivaltaneet jotain Jumalasta ja Hänen tahdostaan, on melko selvää, että Jumala tahtoo ihmisen paastoavan joskus ja jollain tavalla. Helpointa on paastota yhdessä toisten kanssa ja saada heiltä vertaistukea.

Kun paastoan, en ainoastaan pysähdy miettimään Jeesusta ja kilvoittelemaan kristittynä vaan liityn siihen laajaan ihmisjoukkoon, joka myöntää olevansa uskonnollinen tai uskovainen. Paastoamalla liityn niiden ihmisten joukkoon, jotka etsivät Jumalaa. Paastoamalla paljastan itsestäni jotain syvästi henkilökohtaista.

Verkosta löytyneiden erilaisten paasto-ohjeiden ja tukiryhmien suuri määrä on uusi ja ilahduttava ilmiö. Erityisen ihastunut olen ajatukseen seitsemän viikon kohtuullisuudesta, joka löytyy myös Facebookista 7 viikkoa kohtuullisuus . Ensimmäisen paastoviikon haasteena oli karsia kotoa turhia tavaroita. Siivosin eilen kirjahyllystä pois kirjoja, joita en enää tarvitse. Niistä luopuminen on melkein kuin luopuisi vanhoista rakkaista tuttavista, vaikka en näitä kirjoja ole ainakaan 10 vuoteen lukenutkaan. 

Monet FB-kavereistani ovat liittyneet myös tapahtumaan
Sika pitkä paasto (ilman sikaa) . Huumori on avuksi, jos pyrkii yksinkertaistamaan elämäänsä ja toivon, että vaikka monet paastoavat jostain, huumorista ei paastoaisi kukaan.

Useita hyviä verkon paastoresursseja on koottu evl.fi-sivuille ja Helsingin seurakuntienUskotoivorakkaus-sivulle.

Monien paastovirikkeiden keskelläkin minua puhuttelee Jesajan kirjan vanha lupaus paaston vaikutuksista:

Toisenlaista paastoa minä odotan:
että vapautat syyttömän kahleista,
irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut,
että murskaat kaikki ikeet,
murrat leipää nälkäiselle,
avaat kotisi kodittomalle,
vaatetat alastoman, kun hänet näet,
etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.

Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi
ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen.
Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi
ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi.
Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua, hän sanoo: "Tässä minä olen."

 Jos hävität sorron ikeen keskuudestasi
ja lopetat sormella osoittelun ja pahat puheet,jos annat nälkäiselle omastasi
ja ravitset sen, joka kärsii puutetta,
niin sinun pimeyteesi koittaa valo
ja yön varjo muuttuu keskipäivän kirkkaudeksi.

Ja Herra on alati ohjaava sinua.
Aavikon paahteessakin hän elvyttää voimasi ja vahvistaa jäsenesi.
Sinä olet kuin vehmas puutarha, kuin lähde, jonka vesi ei ehdy.

(Jes. 58:6-11)

Noiden lupausten täyttymistä odottaen. Pääsiäistä odottaen.

Toppahousut, villaleggingsit ja pipotukka

Tätä pakkasta ja talvea on kestänyt kohta jo neljä kuukautta. Tällainen on Suomen etelärannikolla ennenkuulumatonta. Näissä luonnonmullistuksissa olen joutunut opettelemaan kokonaan uuden pukeutumistyylin selvitäkseni ylipäänsä hengissä. Kerron nyt tässä koko maailmalle talvityylini suurimmat salaisuudet.

Talvieleganssini kulmakivi ovat toppahousut. En voisi enää elää ilman toppahousuja lähinnä siksi, että paleltuisin. Ennen tätä talvea käytin toppahousuja kaikkein kylmimpinä hetkinä koiraa ulkoiluttaessani. Onneksi kylmimmät hetket ajoittuivat pimeään aamuun ja myöhäiseen iltaan eikä silloin useinkaan tullut vastaan ketään tuttua. Näinä uusina pahoina pakkasen riivaamina aikoina olen jopa kulkenut Helsingin keskustan läpi työpaikalleni toppahousuissa. 

Toppahousutätejä olikin keskustassa muitakin, niin monia, että niiden täytyy olla laajemminkin hip ja pop. Miksi muotilehdet eivät kuitenkaan kirjoita toppahousuja ylistäviä artikkeleita?

Talvieleganssini toinen kulmakivi ja suuri salaisuus ovat olleet raidalliset villaleggingsit, jotka syksyllä ostin H&M:stä. Ne ovat sellainen vaate, jota ei ole päässyt moni näkemään eikä tule. Mutta suloisen  lämpimät ne ovat farkkujen alla.

Kolmas suuri uudistus talvilookissa on ollut kaikille kokoajan näkyvissä. Se on talvikampausten kuningatar: pipotukka. Pipotukka syntyy helpoimmin niin, että laittaa hiukset kauniisti kuohkeaksi tai kiharaksi ja sen jälkeen hauduttaa niitä pipon sisällä 30-45 minuuttia, esim. työmatkan ajan. Lopputulos on litteä, sähköinen ja kaikinpuolin ärsyttävä. Koska olen koiran onnellinen omistaja, tulee pipoa käytettyä yhteensä jopa kolme tuntia päivässä. En ole vielä löytänyt sitä muotoilutuotetta, joka tehoaisi pipolla päänmyötäisiksi liimattuihin hiuksiin.

Laajan haastattelututkimukseni perusteella pipotukkatyylin on valinnut tänä talvena moni muukin.

Onneksi kohta tulee kevät.

Maitopurkkiruotsista eteenpäin

Olen pakoillut ruotsinkielen opiskelua vuodesta 1974 asti, jolloin vanhempani päättivät raahata meidän perheen Saksaan asumaan. Siellä ei ruotsia opiskeltu. Ruotsin kouluopinnot siihen mennessä olivat olleet lähes olemattomat.

Yliopisto-opiskeluissanikin onnistuin välttämään ruotsin opiskelun täysin. Vuotta minun jälkeeni opintonsa aloittaneet eivät enää suorittaneet aprobatureita, cum laudeja ja laudatureita vaan opintoviikkoja ja he joutuivat myös opiskelemaan eläviä vieraita kieliä. Vanhan tutkinnon mukaan kai ajateltiin, että kielitaidon hankkiminen oli jokaisen oma asia.

Töihin menin suomenkieliseen hiippakuntaan ja seurakuntaan, joissa silloisten vaatimusten mukaan ei tarvinnut edes ymmärtää toista kotimaista. Täysin en päässyt pakoon kaksikielisiä tilanteita, mutta selvisin niistä soveltaen vanhaa periaatetta: "Tyhmäkin käy viisaasta, kun suunsa kiinni pitää".

Muutama vuosi sitten tulivat voimaan uudet kielitaitovaatimukset ja kaikkien pitää pystyä todistamaan omaavansa vähintään tyydyttävä ruotsinkielen ymmärtämisen taito. Silloin esimieheni ilmaisi ilonsa siitä, että puuttuvan ruotsinkielen vuoksi en voi vaihtaa työpaikkaa. Entisen työni sain kuitenkin pitää.

Kun olin haastattelussa nykyiseen määräaikaiseen työhöni, ei haastatteluissa onneksi kysytty ruotsinkielentaitoa. Enkä edes osannut kuvitella sitä tarvitsevani. Toisin on käynyt. Joudun toimimaan yhteistyössä myös kirkon ruotsinkielisen työn kanssa eikä se onnistu suomeksi. Olen pulassa, pahassa pulassa.

Kaikki tämä ei tarkoita, että en osaa ruotsia ollenkaan. Osaan kohtuullisesti sellaista ruotsia, jota kutsun maitopurkkiruotsiksi. Vuosikaudet olet tuijottanut erilaisia tuoteselosteita elintarvikepakkauksissa enkä ole voinut välttää ruotsin passiivisen ymmärtämisen tarttumista. Tällä keinolla karttunut kielitaitoni on kuitenkin omituinen: ymmärrän vain ruokaan ja yleisiin tiedotteisiin liittyviä sanoja ja sanontoja, mutta minulla ei ole hajuakaan kieliopista tai ääntämisestä.

Nyt olen päättänyt ryhtyä taisteluun oppiakseni ruotsinkielen niin, että voin edes kohteliaasti hymyillä oikeissa kohdissa keskustelua. Se on minusta ruotsinkielen tyydyttävää ymmärtämistä. Tämä ei ole mikään uuden vuoden lupaus vaan vakaa aikomus. Tai oikeastaan pakko: ovet seuraavaan työpaikaan tuskin aukeavat ilman ruotsin osaamista ja määräaikaisen työsuhteeni loppu alkaa häämöttää.