Palkittu hanke

Eilen sain ensimmäisen kerran ikinä julkisen palkinnon työstä. Se oli tärkeä ja merkittävä hetki. Palkinto on nimeltään Vuoden kristillinen mediateko ja sen myöntää Kristillinen medialiitto. Tänä vuonna palkinnon saajan valitsi Thorleif Johansson. Lisää voi lukea mm. Seurakuntalainen.fi:stä, Kotimaa24.fistä ja evl.fi/tiedotteesta, koska en aio nyt referoida jo muualla raportoituja faktoja vaan kertoa palkinnon herättämistä ajatuksista.

Palkinto ja sen vastaanottaminen on herättänyt minussa kolmensorttista pohdintaa. Ensimmäinen liittyy tekemäämme työmäärään. Olemme Hengellinen elämä verkossa -hankkeessa nimittäin tehneet paljon töitä, tosi paljon töitä, jo kolme vuotta. Vaikka meillä on työaika, jonka pitäisi rajata työhön liittyvä puuhastelu klo 8-16 väliselle ajalle, ei se vaan toimi niin. Jos haluaa uudistaa kirkkoa, on tehtävä töitä virastoaikaan ja sen jälkeenkin. Iso laiva kääntyy hitaasti ja sen kääntäminen vaatii paljon voimaa. On myös jaksettava sitkeästi pitää ruori oikeassa asennossa, jotta homma jatkuu.

Kuluneiden kolmen vuoden aikana olen nähnyt työtovereissani väsymistä, koska työtä näyttää olevan niin paljon. Yhdessä saatu tunnustus myös auttaa jaksamaan, antaa uutta intoa ja rohkaisee väsyneitä. Ja projekti päättyy tämän vuoden lopussa.

Toiseksi tunnustuspalkinto oli mielestäni palkinto kaikille niille seurakunnan työntekijöille, jotka ovat eri tavoin heittäytyneet verkkomaailmaan ja alkaneet tehdä työtä siellä elävien ihmisten parissa. Kirkko kuuntelee ihmisiä muutamissa valtakunnallisissa palveluissa ja sitä kuuntelevaa kirkkoa edustaa verkossa n. 100 työntekijää, jotka ovat sopineet, että saavat käyttää jonkun verran työaikaa verkkotyöhön. Sen lisäksi todella monet kohtaavat ihmisiä esim. Facebookin chatissä. Ehkä verkkoa käyttää työssään jo n. 2000 työntekijää, joista valtaosa nuoriso- tai perhetyössä.

Valtakunnallisissa verkkopalveluissa kuten Suomi24:fissä ja Facebookin Kirkko Suomessa -chatissa työskenteleminen on haastavaa ja antoisaa ja ehkä juuri moninaisuutensa vuoksi myös kuluttavaa. Työntekijät sielläkin väsyvät. Vaikka työ on vielä uutta, sinne tarvitaan koko ajan uusia työntekijöitä. Olisi tärkeää, että jokainen seurakunta kantaisi oman vastuunsa valtakunnallisista verkkopalveluista. Yhteydenottojakin tulee kaikkien seurakuntien jäseniltä.

Ja kolmanneksi, mieleeni jäi eilisissä juhlapuheissa mainittu vastatuuli, jota HEV-hanke on joutunut kohtaamaan.

Vastatuulta on ollut (ja tulee varmasti olemaan jatkossakin) monenlaista. Vastatuuli pukeutuu kyseenalaistamiseen, mitätöimiseen, teologisten perusteiden kyselemiseen ja huokailuun. Vastatuuli puhkuu sanomalla, että ei ole aikaa, on organisaatiouudistus ja rakennemuutos. Vastatuuli sanoo, että kohtaa mieluummin ihmisiä kasvotusten ikäänkuin netti ja kasvotusten olisivat vaihtoehdot. Niille, jotka haluavat tulla kohdatuksi verkossa, kasvotusten ei ole vaihtoehto. Vastatuuli huokaa työn raskautta ja vaativuutta. Vastatuuli sanoo, ettei voi vaatia sitä työkavereilta. Vastatuuli epäilee internetin tietoturvaa ja arvaa heti joutuvansa identiteettivarkauden kohteeksi. Vastatuuli näkee hallinnollisia esteitä ja budjettivarojen niukkuutta. Ja kun on ne seurakuntarajatkin.

Muutosvastarinta pukeutuu monenlaisiiin vaatteisiin. Arvostan ja kuuntelen sitä, koska sen nostamat kysymykset auttavat ehkäisemään suurimpiä ylilyöntejä ja huteja.

Mutta silti olo on kuin olisi kolme vuotta roikkunut valtamerilaivan keulassa kasvot tuuleen käännettyinä. Saamamme tunnustus antaa energiaa jaksaa roikkua siellä edelleen. Kasvot edellä täysillä eteenpäin - edelleen.

Sarkastinen ja luterilainen - blogi, joka synnyttää oivalluksia

Moni on kysynyt yleisesti ja myös minulta henkilökohtaisesti miten tehdään lukijoita kiinnostava hengellinen tai kirkollinen blogi. Kysymyksen taustalla kuultaa hurskas toive, että sellaisen resepti olisi helposti jostain löydettävissä ja sovellettavissa. 

Valitettavasti sellaista reseptiä ei ole. Uskovaisia, hengellisistä asioista tai kirkosta kiinnostuneita lukijoita on niin monia erilaisia, että yhtä toimivaa sisältökonseptia ei voi olla. On kokeillen löydettävä oma tyylinsä ja tapansa ja omat lukijansa.

Itse seuraan yhden pastorin blogia, joka kerta toisensa jälkeen saa minut oivaltamaan uutta, kyseenalaistamaan vanhaa. Tämä blogi huokuu aitoa ja vilpitöntä luterilaista hengellistä elämää. Kas tässä: Nadia Bolz-Weber ja Sarcastic Lutheran.  Valitettavasti suomalaisten blogien joukosta en ole löytänyt mitään, missä näin elävästi yhdistyisi teologia ja elämä. 

Nadia Bolz-Weber toimii pappina Denverissä, Coloradossa seurakunnassa, joka haluaa olla avoin kaikille ja on siksi ottanut nimekseen House for all sinners and saints. 

Viimeisimmässä kirjoituksessaan blogisti-pastori pohtii tarvitaanko kirkossa penkkejä, jotka jähmettävät tilan käytön yhteen tiettyyn malliin. Hänen seurakunnassaan penkkejä ei ole, vaan käytetään irtotuoleja. Alttari on sijoitettu keskelle huonetta ja tuolit voidaan järjestää sen ympärille aina sillä tavalla, joka messun viettämisen kannalta tuntuu järkevimmältä tai toimivimmalta. Penkit tuotiin kirkkohin vasta uskonpuhdistuksen jälkeen, kun ihmiset eivät jaksaneet kuunnella pitkiä saarnoja seisten. 

Olen usein kuullut seurakuntapappien pohtivan miten ihmeessä saisi seurakuntalaiset ottamaan aktiivisemman roolin messussa. Nadia Bolz-Weber on kehittänyt yhdessä seurakuntansa kanssa tavan, miten messusta tulee enemmän yhdessä tehty. Messuun tullessaan kirkon eteisessä on tarjolla 15-18 erilaista tehtävää, jotka ihmiset poimivat mukaansa messun käsiohjelman kanssa. Käsiohjelman kannessa siis selvästi sanotaan, että tämä käsiohjelman haltija esim. lukee päivän rukouksen tai tekstin. Nämä tehtävät seurakuntalaiset tekevät nousten seisomaan omalla paikallaan. Pastori itse kuitenkin huolehtii synninpäästöstä, saarnasta ja ehtoollisen asetussanoista. 

Huh millaista virkistävää vallattomuutta! Ja miten mahdotonta täällä meillä. 

Luterilaista identiteettiä voi vahvistaa lukemalla myös The Living Lutheran -blogisivustoa, joka on meikäläisen Kotimaa24-blogimetsän sisar, mutta huomattavasti vähemmän poleeminen. 

Miten siis luoda elävä ja toimiva kirkollinen/hengellinen blogi? Voisiko ottaa mallia sellaisista blogeista, joita itsekin mielellään lukee? Nadia Bolz-Weberin eilen julkaistu kirjoitus on muuten jaettu sosiaalisessa mediassa 1448 kertaa. Tämä on myös hyvä esimerkki siitä, miten tavallinen seurakuntapastori voi hyvän blogin kautta moninkertaistaa työnsä vaikuttavuuden. 

Minä uskon blogeihin

Pitkähkön hiljaisuuden jälkeen palaan taas tänne blogosfääriin. Blogini sisältää sekalaisia kirjoituksia ja harkitsin jo kokonaan uuden blogin aloittamista sisällön terävöittämiseksi. Koska blogini ei alunperinkään ollut mihinkään yhteen teemaan erikoistunut blogi, päätin kuitenkin jatkaa täällä. Voihan täällä ehkä kirjoittaa vähän asiapitoisemminkin.

Nyt seuraa henkilökohtainen tunnustus: minä uskon blogeihin.

Olen tullut siihen tulokseen seuratessani sosiaalista mediaa, että juuri blogit ovat se kaikkein vaikuttavin ja tärkein sosiaalisen median väline. En nyt ryhdy arvioimaan muita, - ehkä sen aika tulee myöhemmin. Blogeja lukemalla saa paljon tärkeää tietoa. Omassa blogissaan voi julkaista omia havaintojaan ja ajatuksiaan. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin sisältö. Nyt paljastan teille viisi blogia, joita luen säännöllisesti.

1. Kari Latvus: Dosentin ikkunasta

Kari Latvus on teräväsanainen ja selkeä kirjoittaja, jonka alkuperäinen missio on liittynyt köyhyyteen ja diakoniaan, mutta nyt blogin painopiste on yhä enemmän kirkkopoliittisissa kysymyksissä. Kari arvioi selkein vedoin esim. piispaehdokkaita eikä kaihda ottamasta kantaa. Ei siis mitään hygieenistä journalistista otetta. Lähes poikkeuksetta Karin kirjoitukset herättävät paljon keskustelua, eniten ehkä Facebookissa.

2. Suomensuojelija

Tykkään maistella sanoja. Sanat maalaavat kuvia, tuovat ajatukset kuultaviksi ja muokkaavat todellisuutta. Kieli muuttuu koko ajan (20 vuotta rippikoulu- ja nuorisotyössä opetti ainakin sen) ja haluan säilyttää tuntuman siihen millaisilla sanoilla uudet sukupolvet ilmaisevat itseään. Lari Kotilainen on suomenkielen tutkija ja on väitellyt Suomen kieliopin muuttumisesta, mutta hänen asenteensa ei ole professorimaisen säilyttävä vaan uudistava. Hauskakin. Hän on blogannut myös Aku Ankassa, jossa on julkaistu hänen riemastuttava kirjoituksensa Akun usein käyttämästä "Kääk"-sanasta.

3. Lehmätkin lentäis

Harto Pönkä on pitänyt blogia sosiaalisesta mediasta jo monta vuotta. Blogissaan hän kertoo mm. tilaisuuksista, joissa hän käy kouluttamassa ja usein julkaisee myös käyttämänsä diaesitykset. Näin Harton blogista on parin kolmen viime vuoden aikana muodostunut oikea sosiaalisen median tiedon aarreaitta. Sosiaalisessa mediassa tapahtuu vain vähän sellaista, mistä Harto ei olisi kirjoittanut.

4. Juhana Kokkonen's things

Jostain minulle on syntynyt käsitys, että Juhana Kokkonen aloitti blogin kirjoittamisen lähinnä prosessoidakseen jossain avoimesti väitöskirjaansa liittyviä kysymyksiä. Tämän nerokkaan oivalluksen takia myös tällaiset laiskurit kuin minä voivat lukea tiivistettyä, selkeää ja suupalan kokoisiin paketteihin jaettua painavaa asiaa mm. yhteistoiminnallisuudesta ja organisaatioiden muutoksesta.

5. Vierityspalkki.fi

Jos haluan nopeasti päivittää tietoni siitä, missä sosiaalisessa mediassa tai digitaalisella rintamalla ollaan menossa, avaan Vierityspalkki-blogin. Vierityspalkkiin kirjoittaa useita eri kirjoittajia, kukin omasta näkökulmastaan. Blogissa on ollut herkullisia kirjoituksia, joissa on arvioitu mm. digitaalisen viestinnän toimistoja, viestinnän käytäntöjä tai esitelty nipussa tietyn saman genren palveluja. On myös ollut jännittävää seurata koosteita digitaalisen viestinnän työpaikoista. Ammattinimikkeet eivät ole siitä maailmasta, jossa minut koulutettiin työtä tekemään.

*

Olen töissä kirkossa, mutta vain yksi näistä blogeista käsittelee päivänpolttavia kirkollisia asioita. Muut ovat ehkä enemmän ikuisuusasioita. Mitähän se minusta kertoo?