Mitä koirani on opettanut minulle Jumalasta?

Pidin joulukuussa radiossa aamuhartauden, jossa kerroin vanhasta koirastani. Koska Napsu-koira on minulle rakas julkaisen hartauden tekstinä myös tässä. Ole hyvä.

*

Mitä koirani on opettanut minulle Jumalasta? 

Jos hartauksilla olisi otsikko, tämän hartauden otsikkona voisi olla Mitä koirani on opettanut minulle Jumalasta. Minulla on siis koira, nyt jo vanha koira, viisitoista ja puoli -vuotias. Ihmisvuosiksi käännettynä Napsu-koira olisi nyt jo vähän yli satavuotias. Tiedän sen olevan jo elämän kalkkiviivoilla. Yhteinen aikamme on käymässä vähiin. Tämän ajan vähyyden tiedostaen katselen ja seurailen koiraani, miettien sen elämää ja vanhuutta. 

Samalla mietin, millaista elämä koiran kanssa on ollut. Napsu-koira tuli meille kolmen kuukauden ikäisenä, vastustamattoman suloisena ja villinä pentuna. Alkutunteet muistuttivat rakastumista. Miten iloitsimmekaan kaikesta uudesta mitä se oppi, miten raivoissamme olimme, kun se pissasi pilalle olohuoneen mukavimman nojatuolin ja miten huolissamme, jos se sairastui. 

Viidentoista vuoden aikana perheessämme on paljon muuttunut. Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet omiin koteihinsa. Lauma on pienentynyt ja koti hiljentynyt. Napsu-koirasta on tullut puolisokea ja puolikuuro ja se tarvitsee entistä paljon enemmän huolenpitoa. Muodostamme tiivin äiti ja koira-yksikön. 

Napsu-koira ei tykkää olla yksin. Se kuuluu seurakoirien luokkaan ja sen elämäntehtävä on pitää seuraa. Kun se on yksin, se ei voi toteuttaa tätä tehtävää. Ja silloin se tulee onnettomaksi. 

Sen suurin ilonhetki koittaa, kun joku perheenjäsen tulee kotiin. Silloin Napsu villiintyy ilosta. Se hyppii, juoksee edestakaisin, kääntyy selälleen, haluaa silitystä ja rapsutusta, haluaa nuolla käsiä, kasvoja. Se kierii, heiluttaa häntää, huohottaa ja lopulta haluaa sohvalle, jonne se asettuu lähelle, aivan viereen viettämään pienen hellän hetken yhdessä rakkaan ihmisen kanssa. Siinä hetkessä virkistyy myös ihminen. ”Koiraterapiaa”, sanovat lapset kotona käydessään. 

Olen oppinut, että koiran rakkaus ei ole itsekästä. Koira ei oikeastaan halua mitään tullakseen iloiseksi – sen vilpitön ilo syntyy siitä, että joku rakas tulee, joku rakas on siinä. Läsnäolo riittää ilon syntymiseen. 

Raamatussa kehotetaan ihmisiä oppimaan eläimiltä. Sananlaskujen kirjassa sanotaan ” Mene, laiskuri, muurahaisen luo, katso sen aherrusta ja ota opiksesi.” Jeesus puolestaan kehottaa vuorisaarnassa katselemaan taivaan lintuja: ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne.”

Katselen kyllä muurahaisia ja lintujakin, mutta minun suurin opettajani on viimeisen viidentoista vuoden ajan ollut koira. 

Napsu-koira on Jumalan luoma luontokappale, jonka kautta olen voinut nähdä aavistuksen siitä millainen maailmankaikkeuden Luoja on. Koiran perusluonne on rakkaus. Sen uskollinen, pyyteetön rakkaus, on heijastusta Jumalan, Luojamme ja Isämme rakkaudesta. 

Ja sitten mietin Jumalaa ja itseäni. Voisiko olla niin, että samalla tavalla kuin koira iloitsee minun kotiinsaapumisestani ja läsnäolostani, Jumalakin iloitsee minusta? Ja kun asetun viettämään aikaa hänen kanssaan ilo tarttuu minuunkin? 

Huomaan, että olen tottunut ajattelemaan, että Jumalan ilo on hillittyä ja arvokasta. Entäs jos koiran ilo näyttää myös jotain Jumalasta – jospa Jumalakin iloitsee meistä, sinusta ja minusta, villillä ja riehakkaalla tavalla? Jospa Jumalan ilo onkin sellaista, joka ei meinaa pysyä annetuissa raameissaan vaan murtautuu niistä ulos? Entäs jos Jumala haluaakin tulla meitä lähelle? Yhtä lähelle kuin koira, tai toinen ihminen. Jos Jumala haluaisikin tulla keskellemme vain saadakseen olla läsnä, olla lähellä ja rakastaa? 

Rippikoulumuistoja

Eilen siivosin vanhaa rippikoulukansiotani ja heitin pois kaikenlaista parin vuosikymmenen aikana kertynyttä materiaalia, jota en usko enää tarvitsevani. Ideoistani suuri osa on julkaistu kirjoissani, joten ei niitä kansiossa tarvitse enää säilyttää.

Kansiosta löysin myös vuoden 2000 paikkeilla Malmin seurakunnan nuorisotyön lehteen kirjoittamani lyhyen jutun, jossa muistelen omaa rippikouluani. Julkaisen sen siis nyt uudestaan tässä:


ORONMYLLY 1974

   Sinä vuonna kun täytin 15, menin rippikouluun niinkuin kuuluikin. Leiri kesti kaksi viikkoa. Tunsin etukäteen kaikista leiriläisistä vain parhaan ystäväni. 
   Leirillä oli tiukat säännöt. Leirialueelta ei saanut poistua. Ruokajonossa oli seisottava hiljaa. Jos ei oltu hiljaa, saatiin odottaa kauan sitä laihaa keittoa ja näkkileipää, jota useimmin syötiin. 
   Aamuisin nostettiin lippu, luettiin päivän psalmi ja laulettiin virsi. Kuri oli kuin armeijassa. Aurinko paistoi. 
   Ryhmissä luettiin aamuisin jotain evankeliumia. En ymmärtänyt miksi, eikä näyttänyt ymmärtävän se isonenkaan. Päivät istuttiin hämärässä kirkossa ja tehtiin kynä sauhuten muistiinpanoja. Joskus papin opetus meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja katselin kuinka tuuli heilutti koivunlehtiä kirkon ikkunan ulkopuolella. Mietin, kuinka niin kiinnostavista asioista voitiin puhua niin tylsästi. 
   Vapaa-ajalla ostettiin jäätelöä, lakua ja suffelia niin kauan kuin rahaa riitti. Loppuaika pelattiin lentopalloa tai istuttiin kentän laidalla katsomassa, kun toiset pelasivat. Istuin usein sen yhden pojan vieressä, joka halusi mennä sänkyyn kanssani. En ollut vielä valmis sänkyhommiin, mutta muuten poika oli minusta jännittävä. 
   Iltaohjelmissa sai nauraa. Hartaudet herkistivät. Lauloin ensimmäisen kerran elämässäni niin, että joku kuuli. Yhtenä iltana itketti ja menin juttelemaan leirin ohjaajan kanssa. Se auttoi. 
   Nukuimme kerrossängyissä vanhassa tuvassa. Öisin kerrottiin vitsejä viereiseen sänkyyn majoittuneen tytön kanssa. Naurettiin niin, että kerrossängyt hytkyivät. Tytöstä tuli hyvä ystävä ja lapseni kummi. 
   Minusta tuli isonen ja myöhemmin pappi. Edelleen uskon rippikoulun pieniin ihmeisiin. 

#aamuhartaus

Olen tuon Twitterin kanssa välillä ahkerampi, välillä laiskempi. Nyt lomalla oli aikaa sitäkin taas katsella ja heti tuli täysosuma. Tuomas Enbuske twiittasi aamuhartaudesta. Eihän siihen voinut jättää reagoimatta. Asia on tärkeä ja ansaitsee huomiota. Aamuhartauksia (niinkuin montaa muutakin asiaa) voi aina kehittää, mutta niitä voi myös mainostaa.

Kiva keskustelu siitä tulikin. Ehkä joku sen vuoksi kuuntelee aamuhartauden uusin korvin.

Paitse että se on nykyään #aamuhartaus. Siinä on risti edessä.

Huomaa, että twiitit ovat aikajärjestyksessä niin, että ensimmäinen on alimpana. 

Tweets about "#aamuhartaus"

Mitä opin Steve Jobsilta?

Sain juuri luettua Steve Jobsin elämänkerran. Koko kirjan ajan oli todella ärsyyntynyt. En lainkaan pidä ihmisistä, jotka saavat raivokohtauksia, käyttävät hyväksi toisia ihmisiä, ovat insensitiivisiä toisten tunteille ja eivät kuuntele. Kirjan mukaan nämä asiat leimasivat Jobsin jokapäiväistä vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa. Hän oli itsepäinen ja joustamaton. Hän halusi asioiden tapahtuvan tietyllä tavalla ja väänsi niin kauan, että niin tapahtui. Argh. Luin kuitenkin kirjan loppuun.

Kimmokkeen tähän kirjaan tarttumiselle sain johtamiskurssilta. Siellä kouluttaja sanoi naureskellen, että "jos haluaa voi lukea sen Steve Jobsin elämänkerran johtamisen näkökulmasta, että onhan siinä siitäkin". Siitä heräsi uteliaisuus. Oliko Jobsin johtamistyyli jotenkin kummallinen, persoonallinen?

Jobsista tuli kaikesta ärsyttävyydessään yksi maailman merkittävimmistä yritysjohtajista, joten elämänkerran alkulukujakin lukee sen suodattimen läpi. Jobsin johtajan uran alkuvaihe vaikutti hapuilevalta ja kokeilevalta. Hän ei tiennyt, mitä oli tulossa. Tietotekniikka kiinnosti häntä lähinnä muotoilun näkökulmasta, mutta koska hän ei ollut insinööri hänestä tuli johtaja. Hän tarvitsi rinnalleen ja ympärilleen ihmisiä, joiden kanssa voisi toteuttaa visionsa hyvistä teknologiatuotteista. Johtajana hän joko ihastui tai vihastui hänelle esiteltyihin ratkaisuihin. Hän pakotti insinöörit sovittamaan tekniset ratkaisut tuotteen muotoiluun. Hän saattoi laittaa tiimit aloittamaan alusta useita kertoja.

Koko uran ajan hänellä oli yksi johtoajatus: tehdä ihmisille laadukkaita tuotteita. Jobsin ensisijainen tavoite johtajana ei ollut tehdä paljon rahaa tai haalia paljon vaikutusvaltaa vaan tehdä täydellisiä tavaroita. Tietynlainen idealisti siis. Raha ja vaikutusvalta seurasivat perässä.

Tunnistan Jobsin idealismissa jotain hyvin 70-lukulaisuutta. Olin teini ja nuori aikuinen samoihin aikoihin Steve Jobsin kanssa. Kuuntelimme samoja bändejä ja katsoimme samat elokuvat. 70-luku oli aikaa, jolloin huumeita kokeiltiin laajemmin kuin ennen. Kaliforniassa Steve käytti LSD:tä, Helsingissä meitä varoiteltiin huumeistä jo ehkä keskikoulun toisella tai kolmannella luokalla. Niitä tarjottiin silloin 70-luvun alkuvuosina Helsingissä nuorille ilmaiseksi.

Joissain kirjan nuoruuskuvissa Steve Jobs on paljain jaloin. Paljasjalkaisuuskin jotenkin kuului 70-lukulaiseen hippi-anarkisti-ihailuun. Ja se, että jos ei suoraan harrastettu transsendenttistä mietiskelyä, niin mietiskeltiin, mitä se mietiskely on. Tähän 70-lukulaiseen idealismiin minun mielessäni liittyvät myös rahan vähättely ja esteettisten arvojen korostaminen. Ehkä myös se, mitä kutsuttiin "oman itsensä toteuttamiseksi". Näitä vaikutteita näen myös Steve Jobsin nuoruudessa.

Steve Jobs oli siis oman aikansa lapsi, joka toteutti oman aikansa ihanteita.

Mitä siis opin? Opin, että kannattaa pitää kiinni ihanteistaan. Idealisti voi saada aikaan jotain merkittävää. Yksi ihminen voi muuttaa maailmaa.

Ja hiiteen kaikki ne, jotka väheksyvät idealisteja.

Juhlikaa! Paasto on päättynyt, samoin #päivänhyvätyö

Oi ihana pääsiäinen!

Näin ajattelin monta kertaa pääsiäistä odotellessa. Tehdä yksi hyvä työ päivässä ja twiitata siitä osoittautui tällaiselle peruslaiskalle ihmiselle vaativaksi projektiksi. Jos olisin pyristellyt paastoprojektissani yksin, olisin hiljaisesti unohtanut sen viimeistään kahden viikon jälkeen. Onneksi mukaan lähti muutama muukin. Muutama twiittasi hyvistä töistä päivittäin, jotkut kerran tai pari. Nostan tähän blogipostaukseen muutamia twiittejä. Koska en ole kysynyt lupaa niiden julkaisemiseen, julkaisen ne niin, että twiittaajien nimet ja kuvat on häivytetty. Toivottavasti se on ok. Jos ei ole, laittakaa viestiä.

Yhteisesti twiittasimme tägillä #päivänhyvätyö roskien keräämisestä, ihmisten ilahduttamisesta, lapsiperheen tukemisesta, lastenhoidoista, naapurin lapsista, koiran hemmottelusta, riitelemättä jättämisestä,  vapaaehtoistoiminnasta, lähikauppojen tukemisesta, rahan lahjoittamisesta hyväntekeväisyyteen ja monenlaisesta muusta auttamisesta.

Helppoa ei jokapäiväinen hyvien töiden tekeminen ollut ja tuli päiviä, jolloin hyvä työ jäi tekemättä. Joskus hyvää työtä oli vaikea erottaa kaikesta siitä, mitä arjessa muutenkin, vanhempana tai työtoverina, teki muiden hyväksi.

Paastonaika kesti 40 päivää. Yhteensä vain muutama ihminen on tehnyt kolmatta sataa pientä hyvää tekoa tänä aikana. Vaikka maailma ei tullut valmiiksi eikä ehkä näkyvästi paremmaksi tämän aikana uskon, että nämä pienet hyvät teot ovat olleet kääntämässä suuntaa kuitenkin sinne hyvään päin. Pienillä teoilla on ainakin pieni vaikutus koko maailmankaikkeudessa.

Hyvien töiden tekemisen vaikutus ehkä on suurin hyvien töiden tekijälle itselleen. Tutkimusten mukaan ihmiset, jotka tekevät hyviä tekoja tai toimivat vapaaehtoistyössä, ovat onnellisempia kuin ihmiset, jotka eivät niin tee. Omassa elämässä onnellisuus-vertailua on mahdoton tehdä, mutta kyllä minussa jokin tyytyväisyys on, että jaksoin koko seitsemän paastoviikkoa ponnistella hyvien tekojen parissa.

Yksi hyvä työni paaston aikana oli lahjoitaa vanhat viinilasit tyttärelle. Ajattelin ostaa pääsiäiseksi. Niin siinä sitten kävi, että unohdin ostaa ne uudet lasit. Pääsiäisen juhlaviinit juotiin sekalaisista laseista.

Päivän hyvä työ, ensimmäinen viikko

Siitä on nyt viikko, kun alkoi pääsiäistä edeltävä paasto ja samalla oma paastoprojektini, jossa tehdään hyvä työ joka päivä ja twiitataan siitä. Mitä on tapahtunut tämän ensimmäisen viikon aikana?

Ihan ensimmäiseksi joku reagoi siihen, että hyvistä töistä twiitataan. Jos tekee hyvä asioita, olisi kuulemma kristillisempää olla niistä hiljaa. Olen tuosta ihan samaa mieltä. Se olisi parempi. Mutta olen samalla myös niin heikko, että tarvitsen toisten ihmisten rohkaisua ja jos huomaan, että muutkin tekevät hyviä töitä, se motivoi minua jatkamaan. Tämän olen haivainnut myös tämän ensimmäisen viikon aikana oman kokemuksen kautta.

Olen havainnut myös, oman kokemuksen kautta, että hyvien töiden löytäminen omista päivistä on melko työlästä. Jos en ole tehnyt jotain hyvää aivan suunnitelmallisesti ja aikomuksella, illalla on pitänyt muistella koko päivä läpi ja yrittää löytää sieltä se hyvä työ. Onneksi useimmiten niitä onkin löytynyt.

Olen yrittänyt levittää hyvien töiden tekemisen tartuntaa. Ainakin neljä muuta twiittaa nyt päivittäin jostain hyvästä teosta. Mahtavaa - olen siitä iloinen ja se rohkaisee minua. Meitä on yhteensä viisi! Lisäksi esim. Flora sanoi tuossa edellisen postauksen kommentissa, että hyvä töitä voisi tehdä, mutta ei ole Twitterissä. Meitä saattaa siis olla enemmänkin, mutta emme vaan tiedä kaikista.

Vielä voi liittyä mukaan! Tässä ei katsella taaksepäin vaan eteenpäin ja paastoa on jäljellä vielä kuusi viikkoa.

Päivän hyvä työ

Keskiviikkona se taas alkaa: paastonaika. Sitä ennen pidetään karnevaalia eli juhlitaan riehakkaasti. Paasto tarkoittaa aikaa, jossa luovutaan jostain asiasta ja saadaan näin omaan elämään lisää tilaa hiljentymiselle, mietiskelylle tai jollekin hyvälle asialle. Paasto ei ole pysyvä elämänmuutos vaan projekti: tämä paasto päättyy pääsiäisenä.

Tänä vuonna olen päättänyt kilvoitella pienten hyvien töiden tekemisessä. En siis aio luopua jostakin, sillä yksinkertainen elämäni on jo nyt niin karua, että juuri mitään karsittavaa siinä ei enää ole. Sen sijaan hyviä asioita voisi olla enemmän. Niinpä olen päättänyt tehdä pieniä hyviä tekoja joka päivä. Olen antanut projektille nimeksi Päivän hyvä työ.

Lapsena muistan kuulleeni, että partiolaisilla tai jollain muulla vastaavalla järjestöllä oli sellainen ihanne, että ihmisen piti tehdä päivässä yksi hyvä työ. Se tarkoitti jonkun toisen ihmisen pyyteetöntä auttamista. Se voisi olla myös roskan poiminen ja roskiin laittaminen, kahvinkeittäminen työpaikalla tai lastenvaunujen nostaminen bussista. Olennaista hyvässä työssä on se, että se hyödyttää jotain toista ihmistä.

Toivoisin, että muutkin osallistuisivat tähän projektiin. Joka päivä jokaiselle tarjoutuu uusia mahdollisuuksia tehdä hyviä tekoja jollekin ihmiselle ja kuka tahansa voi niitä tehdä. Tekemisen lisäksi olisi tietysti kiva lukea tai kuulla toisten tekemisistä. Siitä saa rohkeutta ja voimaa jatkaa, sillä en odota projektin olevan vain mukava vaan ihan varmasti se tarjoaa myös haastetta.

Jos siis haluat sinäkin liittyä tähän paastoprojektiin ja tehdä päivittäin ainakin yhden hyvän teon, olisin siitä kovin iloinen. Kerro teostasi Twitterissä tägillä #päivänhyvätyö, jotta muutkin saamme lukea siitä. Ei se sen vaikeampaa ole. Siis teko ja twiitti.

Jään odottamaan mitä tapahtuu. Keskiviikkona aloitetaan.