Florida road trip, osa 2: Eläimellistä menoa

Piritalla on aina ollut erityinen kontakti eläimiin. Jotkut hän on tuntenut itselleen läheisiksi, joskus kavereiksi (koirat), joskus uhkaaviksi (ampiaiset). Floridan matkaa varten hän oli selvittänyt miten ja missä pääsee tekemisiin eläinten kanssa. Niinpä monet matkamme kohteista liittyivät tavalla tai toisella eläimiin. Ja kun Floridassa oltiin, erityisesti veden eläimiin.


UIDAAN MANAATTIEN KANSSA

Matkamme ensimmäinen eläinkohde oli paikka Meksikon lahden rannalla oleva Cristal River, jossa oli mahdollista uida manaattien kanssa. Manaatteja on joka puolella Floridan rannikolla, mutta niihin voi tarkemmin tutustua vain Cristal Riverissä. Siellä yritys nimeltä River Ventures, järjestää ohjattuja retkiä niiden luokse.

Manaatit ovat merileijonan tai hylkeen tapaisia rauhallisia eläimiä, jotka elävät matalissa ja lämpimissä vesissä. Pituutta niillä on n. 2,5 metkiä ja painoa lähes tonni. Ne ovat ainakin Floridassa rauhoitettuja.

Koska Cristal Riveriin oli parin tunnin automatka ja retki alkoi klo 9, nousimme varhain ja käänsimme auton keulan luoteeseen. Matkalla pysähdyimme kerran ostamaan frappucinot (ah!). Hyvästä yrityksestä huolimatta myöhästyimme vähän, mutta pääsimme silti mukaan porukkaan vielä.

Ihan aluksi katsottiin videolta vähän taustatietoja ja käyttäytymisohjeita, sitten hypättiin autoon, jolla meidät kuljetettiin rantaan. Rannassa siirryimme laivaan ja kapteeni John ryhtyi oppaaksemme. Meitä oli pienen veneen kyydissä 9 henkeä ja minä olin ainoa, joka en aikonut uida manaattien kanssa. Osa porukasta oli minua vanhenpaa tai saman ikäistä, oli äiti kahden teini-ikäisen tyttärensä kanssa, isä tyttärensä kanssa ja kanadalainen nainen. Mitään paikallisia retken osallistujat eivät siis olleet.

John toimi sekä veneen kuljettajana että oppaana retkellämme. Hänellä oli pitkä kokemus työstä Floridan eläinten kanssa, sillä vaikka hän oli manaattipaikassa uusi, oli hän ennen työskennellyt delfiinien kanssa Keysissä.

Pienen purjehduksen jälkee saavuimme poukamaan, jossa oli manaateille rauhoitettu alue. Manaatit eivät luonnollisesti pysyneet alueellaan vaan uivat, missä halusivat. Siinä rauhoitetun alueen liepeillä saivat uida myös ihmiset. Uiminen tässä yhteydessä tarkoittaa snorklaamista. Kaikille veteen menijöille nimittäin annettiin märkäpuku, maski ja snorkkeli. Manaatit, kun suhaavat lähinnä veden alla, ei niitä kunnolla näe, jos ei näe veden alla. Siksi maski ja snorkkeli. Kun muut uivat, minä otin kuvia.

Manaatit olivat uteliaita eläimiä. Ne tulivat aivan veneen vierellekin tuhisemaan ja puhisemaan sekä tutkimaan kuonollaan venettä ja ihmisiä. Ne tulivat käden ulottuville rapsutettavaksi ja kääntyivät selälleen kerjäten rapsutuksia vatsalleen. Kaikkiaan niitä oli siinä laumassa n. 20 yksilöä.

Kaikkien snorklaajien piti kaikin tavoin olla häiritsemättä tai vahingoittamatta manaatteja tai niiden elinympäristöä. Se tarkoitti, että pohjassa ei saanut kävellä, ei saanut potkia vedessä vaan piti vain kellua ja liukua. John vitsailikin, että niistä pidetään siellä parempaa huolta kuin ihmisistä.

Kolmen tunnin retki maksoi $ 45, mikä oli elämykseen nähden aivan kohtuullinen hinta.


MIEKKAVALAITA, JOIDEN KANSSA EI UIDA

Seuraavaksi kävimme Orlandon Sea Worldissä katsomassa miekkavalaita. Pirita oli nähnyt miekkavalaista kertovan dokumentin ja halusi omin silmin nähdä, miten kaloja kohdellaan ja voiko niistä nähdä, voivatko ne hyvin vai huonosti.

Maksoimme siis ylikalliin lipun Sea Worldiin ja katsoimme kaksi näytöstä, joissa miekkavalaat uivat ja temppuilivat. Ne olivat kyllä erittäin mielenkiintoisia ja vaikuttavia eläimiä. Niin suuria ja niin voimakkaita. Pienemmät miekkavalaat olivat selvästi innoissaan ja niillä oli hauskaa. Ne leikkivät. Niistä oli myös hauska kastella yleisöä.

Mutta isommat kalat eivät näyttäneet onnellisilta. Jälkimmäisessä näytöksessä näimme myös vanhan Tilikumin. Sitä kävi valtavasti sääliksi. Sen selkäevä oli mutkalla. Selkäevä kertoo kalan mielentilasta. Kun evä on pystysssä, on kalalla kaikki hyvin. Kun evä on lurpallaan, asiat ovat huonosti.

Orlandossa näköjään järjestettiin mielenosoituskin jo tässä välissä miekkavalaiden puolesta. Oikeastaan olen siitä tyytyväinen.


UIDAAN DELFIINIEN KANSSA

Piritan yksi suuri unelma oli saada vuorovaikuttaa delfiinien kanssa. Se oli siis seuraava eläinkohteemme. Key Largossa sijaitsi Dolphins Plus -niminen paikka, joka mainosti delfiiniuinteja. Sinne siis.

Delfiiniuinnin aamuun liittyi vähän ylimääräistä dramatiikkaa, kun lukitsin vahingossa auton avaimet sen peräkonttiin. Pirita lähti kävellen uimapaikkaan ja minä menin sitten myöhemmin autolla perässä. Onneksi olimme majoittuneet vain puolen mailin päähän Dolphins Plussasta.

Dophins Plus tarjosi useita erilaisia tapoja uida delfiinien kanssa. Pirita valitsi sellaisen luonnollisen vaikuttamisen tavan, jossa hän sai uida altaassa, mutta ei saanut tehdä mitään eikä koskea delfiineihin käsillään. Uiminen tarkoitti jälleen snorklaamista.

Delfiinit olivat hyvin aktiivisia ja leikkisiä ja hakivat kontaktia myös altaan reunalla kameran kanssa seisovaan äitiin. Pirita oli vähän arka niiden kanssa ja lopulta se meni niin, että ne yrittivät houkutella Piritaa leikkimään niiden kanssa.

Postasin tästä delfiiniuinnista Facebookiinkin, vaikka arvasin, että jonkun mielestä se on eettisesti kyseenalaista. Ja kyllä niitä eettisiä näkökohtia pitää jokaisessa kohdassa miettiä. Täältä pohjoisen Euroopan näkökulmasta ei vain näe kaikkea. Delfiinit kuuluvat luonnostaan Floridan eläimiin. Ne uivat siellä altaissakin lähellä omaa lähtöpaikkaansa. Niiden hyvinvointia seurataan tarkasti. Suuri osa niistä on vanhoja ja sairaita. Ihmisten hoivissa vanhukset saavat lääkettä ja huolenpitoa.

Kaikkiaan ihmisten ja eläinten suhde on mielenkiintoinen ja haastava. Ihminen ja eläin voivat olla vuorovaikutussuhteessa keskenään, vaikka ovat aivan erilaisia ja todella puhuvat eri kieltä. Kuitenkin on kysyttävä, mikä oikeus ihmisellä on ottaa itselleen eläin lemmikiksi? Onko oikein, että eläimiä "käytetään" parantamaan ihmisten hyvinvointia, kuten esim. ratsastusterapiassa tai delfiiniuinnissa? Millaiset olosuhteet kullakin eläimellä tulisi olla, että se eläisi hyvää elämää? Näitä ja monia muita kysymyksiä jäin miettimään.


UIDAAN PESUSIENTEN KANSSA

Joulupäivänä teimme vielä retken, missä yritimme päästä näkemään delfiinejä meressä, niiden luontaisissa asuinpaikoissa. Niitä ei kuitenkaan näkynyt. Kävimme kuitenkin uimassa paikassa, missä kasvoi paljon sieniä merenpohjassa. Kapteenimme kutsui paikkaa nimellä Sponge garden. Puutarhan sienet olivat niitä tavallisia, joita meilläkin saa ostaa kemppariliikkeestä. Villinä niitä kasvoi siellä koko merenpohjan täynnä. Siellä minäkin uin, mutta ilman maskia ja snorkkelia. Pirita snorklasi edelleen kuin ammattilainen.

Mitä opimme tästä? Ennen seuraavaa Floridan matkaa kannattaa opetella snorklaamaan.

Florida 2014 road trip, osa 1

Kun lähdettiin Floridaan, en tiennyt, mitä on tulossa. En tiennyt, pääsevätkö kaikki lähtemään ja puolet hotelleista tms. yöpymispaikoista oli varaamatta. Ei ollut suunnitelmaa eikä aikataulua. Ei ollut ohjelmaa eikä tavoitteita.

Nyt se on takana: kunniakas äidin ja tyttären roadtrip Floridassa. Kaksi ja puoli viikkoa seikkailimme Floridan niemimaalla ja näimme ja koimme monta unohtumatonta asiaa. Yritän tallettaa ne kaikki sydämeeni ja muistoihini. Vasta matkan päättyessä ymmärsin, että itse en koskaan aikuisena viettänyt kahden viikon lomaa vanhempieni kanssa. Olen sen tehnyt nyt yhden aikuisen lapseni kanssa. Onneksi osasin iloita reissun jokaisesta päivästä jo sen kestäessä ja ilo velloo mielessäni edelleen.

Muutamia havaintoja matkalta.


KAUPUNKEJA ILMAN KESKUSTAA

Vietimme eniten aikaa Kissimmeessä Orlandon kupeessa, Miamissa ja Key Westissä. Vain Key Westissä oli sellainen paikka, jota olisi voinut kutsua keskustaksi. Ehkä muissakin oli, mutta emme käyneet siellä. Eurooppalainen minussa ihmettelee, mikä se sellainen kaupunki on, missä ei ole keskustaa. Mihin siellä mennään kuljeskelemaan ja haistelemaan paikallista kulttuuria? Ostoskeskus (mall) ei aja samaa asiaa.

Ja myönnän, että nautin tänään, kun taas kävelin Helsingin keskustassa. Oli kiva osata jotenkin sijoittaa itsensä.

AUTOT

Vuokrasimme auton lentokentältä. En ottanut kaikkein pienintä mallia vaan sellaisen, mihin sanoivat mahtuvan kaksi matkalaukkua. Hämmennykseni oli valtava, kun vuokraamon autohallissa meitä odotti valkoinen Chevrolet Impala vuosimallia 2015. Se oli varmaan kaksi metriä pidempi kuin mun pieni Volkswagen poloinen. Ja automaattivaihteinen. Siihen mahtui hyvin meidän kaksi matkalaukkua. Olisi mahtunut kolmas ja neljäskin matkalaukku.

Lopulta päädyttiin siihen, että Pirita ajoi suurimman osan reissusta. Minä ajoin ehkä n. 1 % koko matkasta. Piritalla on itselläänkin automaattivaihteinen Chevrolet, joten tämä oli aika luonteva ratkaisu. Kaksi viikkoa Impalan kyydissä kuitenkin on saanut minut miettimään, että josko minunkin seuraava autoni olisi -  tadaa - automaattivaihteinen.

Auto oli kuitenkin siellä liikenteessä aivan normaali. Vain suomalaisen mittakaavassa se oli suuri. Paljon suurempiakin autoja ihmisillä oli. Minua ihmetyttivät eniten sellaiset pick-up autot, joissa oli vielä takapenkkikin. Jäin miettimään, että kuka sellaisen auton haluaa ja miksi? Ja mietin myös, mihin ihmiset niin isoja autoja pysäköivät. Meidän Impalaakin oli välillä vaikea saada mahtumaan parkkiruutuun.

Bensa oli muuten halpaa. Ajoimme yhteensä n. 1600 mailia ja tankkasimme autoa yhteensä n. $ 200 arvosta. Se oli varmasti edullisin tapa matkustaa.


RUOKA

Roadtripillä majoitus oli kallista ja ruoka edullista, enimmäkseen. Hotellien veloittamaan maksuun ei useinkaan kuulunut aamiaista vaan se piti itse kehitellä kokoon paikallisesta ruokakaupasta, mikä kyllä sopi meille. Kumpikaan emme kaivanneet suuria aamiaisia, kunhan kahvia oli saatavilla oikea-aikaisesti ja oikeanlaista. Päivän toinen kupillinen oli usein frappucino, joista tulin melkein riippuvaiseksi.

Söimme usein jonkun ketjun ravintolassa, koska se oli melko edullista. Kelpo lounaan tai päivällisen sai alle kahdella kympillä. Paremmassa ravintolassa jossain hienolla alueella tai Key Westin keskustassa ruoka saattoi maksaa viisikymppiä vaikka otti vain salaatin ja jälkiruuan. Amerikkalaista vale-italialaista ruokaa söimme usein. Oli jännä huomata, että valtameren tuolla puolella on kehittynyt ihan oma italialainen keittiönsä, joka ei tunne bruschettaa, mutta jolle spagetti lihapullien kanssa on arkipäivää. Kotiin tultua löysin artikkelinkin tästä aiheesta  http://www.swide.com/food-travel/italian-food-recipes-that-are-not-from-italy-at-all/2013/09/06.

Kaikista kokeilemistamme paikoista kaksi nousi suosikiksi ylitse muiden: Olive Garden ja TGI Fridays. Kummassakin oli hyvä hinta-laatu -suhde.

Jos minulla oli matkaa varten jokin ruokamissio, se oli uusien salaatti-ideoiden metsästys. Jo pitkään olen ollut tosi kyllästynyt kaikkiin salaatteihin, joita olen saanut. Kaipasin jotain uutta. Söinkin sitten reissun aikana ainakin neljänä päivänä salaattia. Annokset olivat isoja ja niissä oli jänniä aineksia. Aika harvoin olen syönyt lehtikaalia salaatissa. Kerran sitä oli salaatissa myös rapeaksi paistettuna. Yhdessä salaatissa oli rapeaksi paistettuja tortillasuikaleita. Muut salaatit olivat tavallisempia, mutta herkullisia. Floridassa kaikki raaka-aineet ovat tuoreita.

Yksi mielenkiintoinen havainto liittyi ruokien maustamiseen. Aivan järkyttävän moni ruoka oli maustettu pekonilla ja yhtä moni cheddar-juustolla. Oli niitäkin, missä oli pekonia ja cheddaria. Ensi sunnuntaina ajattelin kokeilla pekonilla ja cheddarilla kuorrutettua broileria myös kotioloissa. Pitäähän sitä salaattien lisäksi tuoda jokin toinenkin uusi ruokalaji matkamuistoksi.


Yritän lähipäivinä kirjata ylös myös kokemukseni eläinhavainnoista ja huvipuistoista. Ne ovat niin isoja teemoja, että ansaitsevat aivan omat postauksensa.

Minä ja USA

Tätä kirjoittaessani istun Floridan Kissimmeessä lomakylän huoneiston parvekkeella. On joulukuun 20. päivä ja lämmintä n 20 astetta. Ei mikään hellekeli siis.

Tällä reissulla on havainnut, että tämä on oikeasti vasta neljäs kerta, kun vierailen USA:ssa. Siihen nähden kuinka paljon vaikutteita olen imenyt täkäläisestä kulttuurista, se on järisyttävä havainto. 

1967

Ensimmäisen kerran tulin tänne vuonna 1967, kun olin 7-vuotias. Äiti ja isä liittyivät työntekijöiksi amerikkalaiseen evanekelioimisjärjestöön ja tulivat tänne vuodeksi koulutukseen. Asuimme ensin kolme kuukautta Kaliforniassa ja sen jälkeen puolisen vuotta Orlandossa, täällä Floridassa. Kaliforniasta muistan lämmön, kalkkarokäärmeet, uima-altaat, bungalowin, joka oli kotinamme, nurmikonkastelulaitteet (jollaisia ei silloin vielä ollut Suomessa), vuoret ja myrkkymuratin. Tien toisella puolella olevalla pellolla asui muuli, jota vähän pelkäsin. 

Kun muutimme Orlandoon, menin kouluun. Kouluni oli Lake Como Elementary School. Laskin matematiikan laskuja suomalaisesta kansakoulun kirjasta, kun muut tekivät opettajan antamia matematiikan tehtäviä. Kouluruokailua varten piti aamulla aina ottaa mukaan kaksi kolikkoa, joista ainakin toisen välillä hukkasin. Onnistuin kuitenkin saamaan ruokaa joka päivä, mutta miten sitä en osaa selittää. Ehkä säälivät minua kielitaidotonta. 

Oli minulla kavereitakin, joiden kanssa leikin ja juttelin. Naapurissa asui kolme lasta, joiden kanssa vietimme aikaa ja riitelimmekin. Kerran välillemme syttyi sota. Kun emme voineet heitellä toisiamme lumipalloilla, käytimme joka puolella maassa lojuvia kypsiä appelsiineja ja greippejä. Naapurin Dennyn heittämä greippi osui minua päähän ja räjähti. Siitä tuli aivan mieletön sotku. 

Suomeen palasimme helmikuussa. Muistan vieläkin sen pakkasen nipistyksen, kun astuimme ulos lentokoneesta 

1976

Seuraavan kerran tulimme perheen kanssa Floridaan vuonna 1976. Se oli parin viikon mittainen lomamatka. Kävimme kirkoissa ja kylässä ihmisten luona. Joskus vieläkin mietin mitä kaikille niille ihmisille on tapahtunut. 

Sillä reissulla kokeilin elämäni ainoan kerran vesihiihtoa. 

1993 

Joulun jälkeen joko vuonna 1992 tai -93 lensin tänne Floridaan lomalle isän ja äidin luokse Cocoa Beachille. Isä ja äiti olivat muutamaa vuotta aiemmin ostaneet täältä lomaosakeviikkoja ja viettivät aina joulukuussa täällä muutaman viikon lomaillen ja tuttuja tapaillen. Huoneisto oli Atlantin rannalla, mutta en muista siitä juuri mitään. Mukana reissussa olivat myös veljeni ja sisareni miehensä kanssa. 

Sillä reissulla voitin jostain, olisikohan ollut Disneystä, valtavan suuren Tikrun. Se oli täytetty styroksilla, joten se ei painanut juuri mitään. Pahvilaatikkoon pakattuna se tuli mukaani matkatavarana, mutta katosi matkalla. Lentoyhtiö toi sen myöhemmin kotiin minulle ja ihmetteli todella paljon. Se Tikru oli Petran tuliainen siltä reissulta. 

2014

Ja sitten on tämä reissu. Nämä muutamat matkat rapakon taakse ovat luoneet minulle jonkinlaiset juuret tänne Orlandon seudulle. Mitään tuttua en näe maisemissa, en rakennuksissa enkä muussakaan. Kaikki tuntuu vieraalta. 

Nyt kuitenkin omistan omituisin järjestelyin yhden lomaosakeviikon joka kolmas vuosi täällä. Saattaa olla, että täällä nyt tulee käytyä useamminkin. 

Edelleen ikävä

Blogi on eräänlainen elämänmittari. On taas ollut aika, jolloin en ole julkaissut mitään. Muka kiireitä on ollut. 

Viimeksi syyspuolella postasin hartauden, jonka pidin Napsusta, vanhasta koirastamme. 

Niinhän siinä sitten kävi, että Napsun elämäntie tuli päätökseen pian sen jälkeen. Tammikuun lopussa 15 vuoden ja 8 kuukauden kunnioitettavassa iässä Napsu meni sinne, missä ruoho on aina vihreää ja tuuli lempeä. Jos pienten koirien elämä on yleensä n. 12-14 vuoden pituinen, oli Napsun elämä hurjan pitkä. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut kuinka huonokuntoinen se oli viimeisinä vuosinaan. 

Edelleen ajattelen Napsua joka päivä, kun näen, miten toiset ulkoiluttavat koiriaan, miten se ennen istui aamuisin odottamassa ulospääsyä, missä sen ruokakuppi oli, mitä teen nyt sen entisille leluille. Pienissä arkisissa asioissa se on edelleen läsnä. Suruahan tämä on, mutta ei kovin kipeää. Enemmänkin sitä sävyttää kiitollisuus yhteisistä hyvistä hetkistä. 

Napsu pentuna

Napsu vakiovahtipaikallaan eteisen lattialla. Siitä se näki kaikkialle ja saattoi pitää koko kotia silmällä. 

Napsu oli kameraa nopeampi koira. Meillä on ehkä tuhat kuvaa sen sivuprofiilista, mutta vain muutama sen kasvoista. Aina se onnistui kääntämään kasvonsa pois, kun yritettiin kuvata.

Mitä koirani on opettanut minulle Jumalasta?

Pidin joulukuussa radiossa aamuhartauden, jossa kerroin vanhasta koirastani. Koska Napsu-koira on minulle rakas julkaisen hartauden tekstinä myös tässä. Ole hyvä.

*

Mitä koirani on opettanut minulle Jumalasta? 

Jos hartauksilla olisi otsikko, tämän hartauden otsikkona voisi olla Mitä koirani on opettanut minulle Jumalasta. Minulla on siis koira, nyt jo vanha koira, viisitoista ja puoli -vuotias. Ihmisvuosiksi käännettynä Napsu-koira olisi nyt jo vähän yli satavuotias. Tiedän sen olevan jo elämän kalkkiviivoilla. Yhteinen aikamme on käymässä vähiin. Tämän ajan vähyyden tiedostaen katselen ja seurailen koiraani, miettien sen elämää ja vanhuutta. 

Samalla mietin, millaista elämä koiran kanssa on ollut. Napsu-koira tuli meille kolmen kuukauden ikäisenä, vastustamattoman suloisena ja villinä pentuna. Alkutunteet muistuttivat rakastumista. Miten iloitsimmekaan kaikesta uudesta mitä se oppi, miten raivoissamme olimme, kun se pissasi pilalle olohuoneen mukavimman nojatuolin ja miten huolissamme, jos se sairastui. 

Viidentoista vuoden aikana perheessämme on paljon muuttunut. Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet omiin koteihinsa. Lauma on pienentynyt ja koti hiljentynyt. Napsu-koirasta on tullut puolisokea ja puolikuuro ja se tarvitsee entistä paljon enemmän huolenpitoa. Muodostamme tiivin äiti ja koira-yksikön. 

Napsu-koira ei tykkää olla yksin. Se kuuluu seurakoirien luokkaan ja sen elämäntehtävä on pitää seuraa. Kun se on yksin, se ei voi toteuttaa tätä tehtävää. Ja silloin se tulee onnettomaksi. 

Sen suurin ilonhetki koittaa, kun joku perheenjäsen tulee kotiin. Silloin Napsu villiintyy ilosta. Se hyppii, juoksee edestakaisin, kääntyy selälleen, haluaa silitystä ja rapsutusta, haluaa nuolla käsiä, kasvoja. Se kierii, heiluttaa häntää, huohottaa ja lopulta haluaa sohvalle, jonne se asettuu lähelle, aivan viereen viettämään pienen hellän hetken yhdessä rakkaan ihmisen kanssa. Siinä hetkessä virkistyy myös ihminen. ”Koiraterapiaa”, sanovat lapset kotona käydessään. 

Olen oppinut, että koiran rakkaus ei ole itsekästä. Koira ei oikeastaan halua mitään tullakseen iloiseksi – sen vilpitön ilo syntyy siitä, että joku rakas tulee, joku rakas on siinä. Läsnäolo riittää ilon syntymiseen. 

Raamatussa kehotetaan ihmisiä oppimaan eläimiltä. Sananlaskujen kirjassa sanotaan ” Mene, laiskuri, muurahaisen luo, katso sen aherrusta ja ota opiksesi.” Jeesus puolestaan kehottaa vuorisaarnassa katselemaan taivaan lintuja: ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne.”

Katselen kyllä muurahaisia ja lintujakin, mutta minun suurin opettajani on viimeisen viidentoista vuoden ajan ollut koira. 

Napsu-koira on Jumalan luoma luontokappale, jonka kautta olen voinut nähdä aavistuksen siitä millainen maailmankaikkeuden Luoja on. Koiran perusluonne on rakkaus. Sen uskollinen, pyyteetön rakkaus, on heijastusta Jumalan, Luojamme ja Isämme rakkaudesta. 

Ja sitten mietin Jumalaa ja itseäni. Voisiko olla niin, että samalla tavalla kuin koira iloitsee minun kotiinsaapumisestani ja läsnäolostani, Jumalakin iloitsee minusta? Ja kun asetun viettämään aikaa hänen kanssaan ilo tarttuu minuunkin? 

Huomaan, että olen tottunut ajattelemaan, että Jumalan ilo on hillittyä ja arvokasta. Entäs jos koiran ilo näyttää myös jotain Jumalasta – jospa Jumalakin iloitsee meistä, sinusta ja minusta, villillä ja riehakkaalla tavalla? Jospa Jumalan ilo onkin sellaista, joka ei meinaa pysyä annetuissa raameissaan vaan murtautuu niistä ulos? Entäs jos Jumala haluaakin tulla meitä lähelle? Yhtä lähelle kuin koira, tai toinen ihminen. Jos Jumala haluaisikin tulla keskellemme vain saadakseen olla läsnä, olla lähellä ja rakastaa? 

Rippikoulumuistoja

Eilen siivosin vanhaa rippikoulukansiotani ja heitin pois kaikenlaista parin vuosikymmenen aikana kertynyttä materiaalia, jota en usko enää tarvitsevani. Ideoistani suuri osa on julkaistu kirjoissani, joten ei niitä kansiossa tarvitse enää säilyttää.

Kansiosta löysin myös vuoden 2000 paikkeilla Malmin seurakunnan nuorisotyön lehteen kirjoittamani lyhyen jutun, jossa muistelen omaa rippikouluani. Julkaisen sen siis nyt uudestaan tässä:


ORONMYLLY 1974

   Sinä vuonna kun täytin 15, menin rippikouluun niinkuin kuuluikin. Leiri kesti kaksi viikkoa. Tunsin etukäteen kaikista leiriläisistä vain parhaan ystäväni. 
   Leirillä oli tiukat säännöt. Leirialueelta ei saanut poistua. Ruokajonossa oli seisottava hiljaa. Jos ei oltu hiljaa, saatiin odottaa kauan sitä laihaa keittoa ja näkkileipää, jota useimmin syötiin. 
   Aamuisin nostettiin lippu, luettiin päivän psalmi ja laulettiin virsi. Kuri oli kuin armeijassa. Aurinko paistoi. 
   Ryhmissä luettiin aamuisin jotain evankeliumia. En ymmärtänyt miksi, eikä näyttänyt ymmärtävän se isonenkaan. Päivät istuttiin hämärässä kirkossa ja tehtiin kynä sauhuten muistiinpanoja. Joskus papin opetus meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja katselin kuinka tuuli heilutti koivunlehtiä kirkon ikkunan ulkopuolella. Mietin, kuinka niin kiinnostavista asioista voitiin puhua niin tylsästi. 
   Vapaa-ajalla ostettiin jäätelöä, lakua ja suffelia niin kauan kuin rahaa riitti. Loppuaika pelattiin lentopalloa tai istuttiin kentän laidalla katsomassa, kun toiset pelasivat. Istuin usein sen yhden pojan vieressä, joka halusi mennä sänkyyn kanssani. En ollut vielä valmis sänkyhommiin, mutta muuten poika oli minusta jännittävä. 
   Iltaohjelmissa sai nauraa. Hartaudet herkistivät. Lauloin ensimmäisen kerran elämässäni niin, että joku kuuli. Yhtenä iltana itketti ja menin juttelemaan leirin ohjaajan kanssa. Se auttoi. 
   Nukuimme kerrossängyissä vanhassa tuvassa. Öisin kerrottiin vitsejä viereiseen sänkyyn majoittuneen tytön kanssa. Naurettiin niin, että kerrossängyt hytkyivät. Tytöstä tuli hyvä ystävä ja lapseni kummi. 
   Minusta tuli isonen ja myöhemmin pappi. Edelleen uskon rippikoulun pieniin ihmeisiin. 

#aamuhartaus

Olen tuon Twitterin kanssa välillä ahkerampi, välillä laiskempi. Nyt lomalla oli aikaa sitäkin taas katsella ja heti tuli täysosuma. Tuomas Enbuske twiittasi aamuhartaudesta. Eihän siihen voinut jättää reagoimatta. Asia on tärkeä ja ansaitsee huomiota. Aamuhartauksia (niinkuin montaa muutakin asiaa) voi aina kehittää, mutta niitä voi myös mainostaa.

Kiva keskustelu siitä tulikin. Ehkä joku sen vuoksi kuuntelee aamuhartauden uusin korvin.

Paitse että se on nykyään #aamuhartaus. Siinä on risti edessä.

Huomaa, että twiitit ovat aikajärjestyksessä niin, että ensimmäinen on alimpana. 

Tweets about "#aamuhartaus"