Jokaisen teologian ylioppilaan velvollisuus

En voi sanoa, että muistan ensimmäisen opiskelupäivän kuin eilisen, mutta jotain kuitenkin. Muistan sen ihmetyksen tunteen, kun seisoin Yliopiston päärakennuksen juhlavassa aulassa ja ymmärsin, että minulla on oikeus olla siellä. En ollut enää pyrkimässä mihinkään, olin olemassa, viipymässä.

Muistan Päärakennuksen Suuren Luentosalin (nykyään kuulemma luentosali 1) vaaleanruskeat keinonahkaistuimet ja ikkunoista tulvivan loppukesän valon. Muistan ainakin puolet niistä 200 ihmisestä, joiden kanssa yhdessä kohdistimme katseemme luentosalin puhujankorokkeelle.  

En enää muista, mitä olin opintojen alulta odottanut, mutta hämmästyin sitä, että tervetulotoivotuksia kävi pitämässä niin moni ihminen: oli professoreita, dekaani, opiskelijoiden edustajia ja monia muita arvovaltaisia henkilöitä. Tunsin itseni tärkeäksi. Suurin osa puheesta liittyi varmaan opiskelujen aloittamisen käytännön asioihin, mutta niistä puheista en muista mitään. Yhden puheenvuoron muistan ja sen piti dekaani Martti Parvio.

Hän sanoi, että jokaisen teologian ylioppilaan velvollisuus on käydä joka sunnuntai kirkossa.

Ensi kuulemalta tuo ajatus herätti minussa kapinamielen. ”Ei tuota voi keneltäkään vaatia”, ajattelin. Viikkojen ja kuukausien kuluessa kuitenkin mieleeni kylvetty pieni velvollisuuden siemen iti ja kantoi hedelmää. Se antoi voimaa nousta sunnuntaiaamuna sellaiseen aikaan, että ehdin kirkkoon kymmeneksi. Ja jos ei ehtinyt aamumessuun, oli aina jokin messu tarjolla iltapäivällä ja illallakin. Tuo kehotus kantoi lopulta koko opiskeluajan niin, että messu tuli osallistumisen kautta tutuksi ja läheiseksi.

Tuohon samaan kehotan nyt sinua, opintojasi aloittava teologian ylioppilas: Jokaisen teologin velvollisuus on käydä joka sunnuntai messussa.

Yliopisto antaa sinulle hyvät eväät kirkon töihin – heittäydy siis opiskeluihisi täysillä.  Opiskelujen ajan on hyvä käydä viikoittain tarkistamassa, miten oppimasi asiat liittyvät kirkon todellisuuteen. Kun käyt messussa, et ainoastaan syvennä oppimaasi vaan syvenet itsekin. 

(Tämä blogikirjoitus on julkaistu myös Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen sivulla.)

Ihmettelen

En ole päässyt omasta mielestäni vielä koskaan kylliksi blogini otsikon teemaan. Ehkä olen enemmän kummastellut kuin ihmetellyt ja näillä kahdella on suuri ero.

Oikeastaan haluaisin enemmän ihmetellä. Haluaisin huomata useampia niistä pienistä ihmeistä, joita ympärilläni on. Tänään ihmettelen auringonkukan keltaista väriä. Miten paljon lämpöä juuri tuohon sävyyn sisältyykään! Sen lämmön säilön talven varalle.

Monesti olen ajatellut, että usko on minulle ihmettelyä. Uskoon sisältyy niin paljon kaikenlaista, mitä en ymmärrä. Minun ei tarvitse ottaa kaikkeen siihen kantaa vaan voin jäädä ihmettelemään sitä. Ehkä joskus saan lisää tietoa ja voin myös kasvaa ymmärrykseltäni.

Ihmisten toiminnassa sen sijaan on myös paljon kummasteltavaa.

Oliiviöljy

Heinäkuussa toteutui yksi pitkäaikainen unelmani ja pääsin käymään Toscanassa ja Firenzessä. Matkustavan ryhmämme koostumus oli hieman erikoinen eivätkä kaikki tunteneet toisiaan entuudestaan. Jahkasimme muutaman kuukauden ajan sen välillä vuokraammeko maalaistalon vai kaupunkihuoneiston, mutta lopulta päädyimme kaupunkiin, koska maalaistaloissa ei ollut ilmastointia. Arvelimme, että sellainen olisi tarpeellinen heinäkuussa Italiassa. 

Ja olikin. Lämpötila oli joka päivä yli 30 astetta, parhaimmillaan 36 tai 38. Ilmastoinnin takia nukuimme yömme hyvin. Viidennen kerroksen huoneistostamme avautuvat näköalat ilahduttivat minua joka päivä: parvekkeelta katselimme aseman yli Duomolle ja Fiesoleen. Iltaisin söimme paikallisia herkkuja lähiravintoloissa. Ymmärsimme, että suomalainen syö elääkseen, mutta italialainen elää syödäkseen. 

Mutta siitä oliiviöljystä. 

Keskiviikkona jouduimme herättämään itsemme herätyskellolla ehtiäksemme viiniretkelle. Netistä olin löytänyt Tuscan Wine Society -nimisen yhdistyksen (yrityksen?), joka järjesti päivän mittaiasia viiniretkiä Chianti- ja Chianti classico alueelle. Päivän ohjelmaan kuului retki pikkubussilla, kaksi viininmaistelutilaisuutta, tutustumista viinitiloihin ja kaiken keskellä lounas. 

Pikkubussiin ahtautui meidän lisäksemme pariskunta Texasista ja toinen Kanadasta. Oppaana ja kuskina meillä toimi Rebecca Wine, joka perehdytti meitä sekä viineihin, että italialaiseen elämäntapaan. 

Ensimmäinen viinitilavierailu oli se, missä koin valaistumisen. Corzano-nimisellä tilalla istuimme ulos päivänvarjon alle ja eteemme kannettiin viinejä, juustoja, leipää ja oliiviöljyjä ja viinitilan edustaja kertoi meille niistä kaikista. Viinejä ja juustoja olen maistellut ennenkin, mutta oliiviöljyjä en koskaan. Ennen käytin ruuan valmistuksessa rypsiöljyä, mutta sitä ei todellakaan koskaan tehnyt mieli maistella. 

Maistelimme neljää erilaista oliiviöljyä. Öljyä kaadettiin pieneen kippoon ja siihen kastettiin toscanalaista maalaisleipää. Opin, että hyvänlaatuisen oliiviöljyn tunnistaa siitä, että se maistuu aavistuksen vastaleikatulle nurmikolle. Sen lisäksi joku öljyistä oli voimakas, joku ikään kuin pippurinen ja joku mieto. Mielenkiintoista, ajattelin. 

Corzanosta suunnistimme elämykselliselle lounaalle pieneen teurastamoon ja toiselle viinitilalle viininmaistajaisiin. Viinit ja ruuat olivat mahtavia, mutta oli mahtavaa myös rytyyttää pikkubussissa pitkin Toscanan kuoppaisia pikkuteitä. Maisemat olivat aivan mahtavat. 

Kotiin palattua olen jatkanut oliiviöljyjen maistelua. Huomaan, että oliiviöljy maistuu vastaleikatun ruohon lisäksi voimakkaasti auringolta. Se on maku, joka kuljettaa minut hetkessä takaisin auringonpaahtamien mäenrinteiden ja viiniviljelmien keskelle, takaisin lomaan. 

Blogini on muuttanut

Blogini siirtyy tänne Bloggeriin Vuodatuksesta. Olen pitänyt siellä blogia vuodesta 2006 alkaen, mutta koska Vuodatus on blogialustana NIIIN kömpelö, siirryn nyt tänne.

Vanhoja kirjoituksia voi edelleen lukea osoitteessa terhip.vuodatus.net. Pikkuhiljaa yritän siirtää niitä tänne, etteivät katoa.

Puhuu lampaiden kanssa

Viikon takaisella Saksan vierailullani muistin, että osaan jutella lampaiden kanssa. Lampaat oli jo päästetty ulos laitumelle, jossa ne söivät tuoretta, vihreää ruohoa. Tämä yksi yksilö, melkein vielä karitsa, oli eksnyt muista ja huuteli surkealla, vähän käheällä äänellä. Pakkohan sille oli vastata. Yritin parhaani mukaan imitoida sen valittavaa määkinää ja ilmeisesti onnistuinkin, koska se tuli minua kohti iloisemmin määkien. Ulkonäköni oli kuitenkin lampaan mielestä väärä ja se kääntyi mennäkseen pois.

Olen kerran aiemminkin jutellut lampaiden kanssa. Olin seurakunnan järjestämällä nuorten matkalla perehtymässä Paavaliin. Pienellä laivalla seilasimme viikon verran Turkin rannikolla, otimme aurinkoa, uimme, keskustelimme, leikimme ja lauloimme. Ja tietenkin tutustuimme nähtävyyksiin ja kuvittelimme Paavalin kävelemässä siellä pölyisillä teillä ja seilaamassa rannikkoa pitkin.

Yhtenä iltana laivamme ankkuroi pienen saaren rantavesiin. Saaresta kantautui villin rosmariinin tuoksu ja lampaiden määkinä. Varovasti kokeilin kuulevatko lampaat, jos minäkin alan määkiä. Kuulivathan ne. Ja ilmeisesti ymmärsivätkin jotain, sillä ne tulivat rannan tuntumaan ja vastasivat määkimiseeni kuin sanoen: "Yksi meistä on tuolla veden varassa. Miten saisimme hänet pelastettua?"

Muistan vieläkin sen kummallisen tunteen, kun huomaa voivansa jotenkin alkeellisesti kommunkoida täysin toisenlaisen elävän olennon kanssa. En voi väittää, että olisi ymmärtänyt mitään siitä, mitä ne lampaat sanoivat, mutta ne ymmärsivät jotain siitä mitä minä sanoin.

Olen nähnyt elokuvan hevoskuiskaajasta. Siinä on jotain hienoa, että joku osaa kommunikoida hevosen kanssa ja auttaa sitä. Lampaan kanssa määkimisessä taas ei ole mitään hienoa. Tai ei ollut, kunnes muistin, mitä kaikkea Jeesus sanoo lampaista ja paimenista.

Some-ohjeet kirkolle

Jos minulta ei ole kysytty sata kertaa, koska kirkon sosiaalisen median ohjeistus valmistuu, niin sitten ei ole kysytty kertaakaan. Oletin kysymyksen kuihtuvan koulutusten alkamisen jälkeen, mutta niin ei käynytkään. Sen vuoksi viime vuoden keväällä päätettiin ryhtyä sitä ohjeistusta tekemään. Ohjeistuksen tarkoitus on tukea ja auttaa seurakuntia ja muita kirkon työyhteisöjä, kun he ottavat haltuun sosiaalista mediaa. Kirkossa ilmeisesti uskotaan, että kaikissa tärkeissä asioissa on selkeä ohjeistus ja ohjeistuksen olemassaolo kertoo, että asia on tärkeä.

Uusi tie vai perinteen tie?

Ohjeistuksen tekemiseen arvelimme olevan kaksi tapaa: perinteinen ja uusi. Perinteinen tapa olisi ollut perustaa korkea-arvoisista asiantuntijoista koostuva työryhmä, joka olisi pitänyt kymmenen kokousta ja saanut aikaiseksi paperisen raportin. Uusi tapa olisi se, että tehtäisi sosiaalisen median ohjeistus käyttäen sosiaalista mediaa ja ottaen arjen asiantuntijat eli ne, jotka työssään käyttävät sosiaalista mediaa. Koska Hengellinen elämä verkossa -hankkeessa kukkii luova hulluus ja heittäytyminen (nuo kaksi kirkkohallituksen perusominaisuutta ;) ) päätettiin valita uusi tapa.

Some ohjeistuksen työvälineeksi valittiin wikialusta (Purot-wiki) ja aloitettiin hommat. Kaikkia osallistavan työtavan nimenä on ”crowdsourcing”, joka kääntyy Suomeksi sujuvimmin joko joukkoistamiseksi tai  talkoistamiseksi. Koska talkoistaminen verkon kautta on uutta, päätettiin tehdä jotain tutullakin tavalla: järjestetään siis kolme seminaaria, joissa työntekijöitä rohkaistaan ja innostetaaan sekä wikiin että sosiaaliseen mediaan. Kaksi seminaaria on nyt pidetty ja kolmas tulossa. Lahdessa ja Jyväskylässä pidettyihin seminaareihin osallistui yhteensä yli 100 henkeä ja Suuntaviivat-wikiin on kirjautunut lähes saman verran ja anonyyminäkin voi kommentoida.

Kohtuullista, mutta ei vielä loistavaa, arvioi HEV-tiimimme täällä Katajanokalla tähänastista toimintaamme.

Ensimmäinen versio valmis

Sosiaalisen median ohjeistus kuulosti meistä myös vähän hallinnolliselta ja siksi päätettiin, että tuloksen nimeksi tulee Sosiaalisen median suuntaviivat. Suuntaviiva on oikeastaan nuoli, joka ohjaa toimintaa ja liikennettä. Olemme saaneet paljon palautetta siitä, että kiellot ja rajoitukset eivät ole avuksi netissä seikkaillessa. Työntekijät tarvitsevat toimintansa tueksi ennemmin vinkkejä, vaihtoehtoja ja kevyitä positiivisia muistutuksia.

Nyt näyttäisi siltä, että tuleva ohjeistus muodostuu kolmesta osasta: 1. Lait ja tietoturvaohjeet, 2. Suuntaviivat ja 3. Suosituksia / neuvoja. Ensimmäistä lukua emme voi muokata, toista varmasti muokataan vähitellen sosiaalisen median kehittyessä ja muuttuessa. Kolmas luku pysyköön aina avoimena niin että sen kautta leviävät hyvät ideat ja käytännöt ja tarttuu innostus.

Suuntaviivat-luku on jaettu tällä hetkellä neljän otsikon alle. Näistä otsikoista on jo tullut palautetta, että ne eivät oikein toimi. Otsikot ovat:

• Ole valmis kohtaamisiin!
• Ole aito!
• Olet asiantuntija!
• Olet työyhteisön jäsen!

Nämä otsikot eivät ole vielä lopulliset ja toisia otsikoita saa ehdottaa. Otsikoiden alla olevat ohjeetkin ovat vielä keskeneräisiä ja niiden loppuunsaattamiseen tarvitaan ehkä juuri sinun panostasi.

Nyt on kommentoinnin aika

Nyt kirkon sosiaalisen median ohjeistuksen ensimmäinen versio on wikissä kommentoitavana. Juuri nyt on kommentoinnin aika, jos haluat, että ohjeistuksesta tulee hyvä. Ole siis hyvä ja ota aikaa lukeaksesi ja kommentoidaksesi näitä suuntaviivoja, joihin esimiehesi tulee tulevaisuudessa vetoamaan.

Palkittu hanke

Eilen sain ensimmäisen kerran ikinä julkisen palkinnon työstä. Se oli tärkeä ja merkittävä hetki. Palkinto on nimeltään Vuoden kristillinen mediateko ja sen myöntää Kristillinen medialiitto. Tänä vuonna palkinnon saajan valitsi Thorleif Johansson. Lisää voi lukea mm. Seurakuntalainen.fi:stä, Kotimaa24.fistä ja evl.fi/tiedotteesta, koska en aio nyt referoida jo muualla raportoituja faktoja vaan kertoa palkinnon herättämistä ajatuksista.

Palkinto ja sen vastaanottaminen on herättänyt minussa kolmensorttista pohdintaa. Ensimmäinen liittyy tekemäämme työmäärään. Olemme Hengellinen elämä verkossa -hankkeessa nimittäin tehneet paljon töitä, tosi paljon töitä, jo kolme vuotta. Vaikka meillä on työaika, jonka pitäisi rajata työhön liittyvä puuhastelu klo 8-16 väliselle ajalle, ei se vaan toimi niin. Jos haluaa uudistaa kirkkoa, on tehtävä töitä virastoaikaan ja sen jälkeenkin. Iso laiva kääntyy hitaasti ja sen kääntäminen vaatii paljon voimaa. On myös jaksettava sitkeästi pitää ruori oikeassa asennossa, jotta homma jatkuu.

Kuluneiden kolmen vuoden aikana olen nähnyt työtovereissani väsymistä, koska työtä näyttää olevan niin paljon. Yhdessä saatu tunnustus myös auttaa jaksamaan, antaa uutta intoa ja rohkaisee väsyneitä. Ja projekti päättyy tämän vuoden lopussa.

Toiseksi tunnustuspalkinto oli mielestäni palkinto kaikille niille seurakunnan työntekijöille, jotka ovat eri tavoin heittäytyneet verkkomaailmaan ja alkaneet tehdä työtä siellä elävien ihmisten parissa. Kirkko kuuntelee ihmisiä muutamissa valtakunnallisissa palveluissa ja sitä kuuntelevaa kirkkoa edustaa verkossa n. 100 työntekijää, jotka ovat sopineet, että saavat käyttää jonkun verran työaikaa verkkotyöhön. Sen lisäksi todella monet kohtaavat ihmisiä esim. Facebookin chatissä. Ehkä verkkoa käyttää työssään jo n. 2000 työntekijää, joista valtaosa nuoriso- tai perhetyössä.

Valtakunnallisissa verkkopalveluissa kuten Suomi24:fissä ja Facebookin Kirkko Suomessa -chatissa työskenteleminen on haastavaa ja antoisaa ja ehkä juuri moninaisuutensa vuoksi myös kuluttavaa. Työntekijät sielläkin väsyvät. Vaikka työ on vielä uutta, sinne tarvitaan koko ajan uusia työntekijöitä. Olisi tärkeää, että jokainen seurakunta kantaisi oman vastuunsa valtakunnallisista verkkopalveluista. Yhteydenottojakin tulee kaikkien seurakuntien jäseniltä.

Ja kolmanneksi, mieleeni jäi eilisissä juhlapuheissa mainittu vastatuuli, jota HEV-hanke on joutunut kohtaamaan.

Vastatuulta on ollut (ja tulee varmasti olemaan jatkossakin) monenlaista. Vastatuuli pukeutuu kyseenalaistamiseen, mitätöimiseen, teologisten perusteiden kyselemiseen ja huokailuun. Vastatuuli puhkuu sanomalla, että ei ole aikaa, on organisaatiouudistus ja rakennemuutos. Vastatuuli sanoo, että kohtaa mieluummin ihmisiä kasvotusten ikäänkuin netti ja kasvotusten olisivat vaihtoehdot. Niille, jotka haluavat tulla kohdatuksi verkossa, kasvotusten ei ole vaihtoehto. Vastatuuli huokaa työn raskautta ja vaativuutta. Vastatuuli sanoo, ettei voi vaatia sitä työkavereilta. Vastatuuli epäilee internetin tietoturvaa ja arvaa heti joutuvansa identiteettivarkauden kohteeksi. Vastatuuli näkee hallinnollisia esteitä ja budjettivarojen niukkuutta. Ja kun on ne seurakuntarajatkin.

Muutosvastarinta pukeutuu monenlaisiiin vaatteisiin. Arvostan ja kuuntelen sitä, koska sen nostamat kysymykset auttavat ehkäisemään suurimpiä ylilyöntejä ja huteja.

Mutta silti olo on kuin olisi kolme vuotta roikkunut valtamerilaivan keulassa kasvot tuuleen käännettyinä. Saamamme tunnustus antaa energiaa jaksaa roikkua siellä edelleen. Kasvot edellä täysillä eteenpäin - edelleen.