Kun olin lapsi, yksi lempipuuhasteluistani oli isoäitini, jota mammaksi kutsuttiin, nappien järjestäminen.Mamma oli modisti ja muutenkin taitava käsityöihminen. Hän oli myös säästäväinen ja kun joku vaate muuttui käyttökelvottomaksi ja siitä oli kokonaan luovuttava, mamma ratkoi napit irti ja laittoi ne talteen mahdollista myöhempää käyttöä varten.
Nappeja säilytettiin purkeissa ja pahvilaatikoissa. Oli ihanaa upottaa kätensä nappilaatikkoon ja antaa nappien valua sormien välistä. Tutkin nappeja ja järjestelin niitä koon ja värin mukaan. Ankkurinkuvilla koristetut napit olivat samanlaisia, joita oli minun talvitakissani. Haaveilin vaatteista, joihin Mamman nappeja voisi ommella.
Aika kului ja sukupolvet siirtyivät taivaallisen ompeluseuraan. Kävi ilmi, että myös siskoni oli pienenä leikkinyt napeilla. Aikuisena välillemme syttyi nappisota. Kumpikin meistä piti itseään nappien Ainoana Oikeana Omistajana. Vuosikausia kestäneessä sodassa olin koko ajan voitolla, koska napit nyt vain sattuivat olemaan minun kaapissani. Lopulta annoin siskolle puolet, mutta arvelen, ettei hän ole vieläkään tyytyväinen. Hän kun pitää itseään sukumme käsityötaidon perijänä ja siksi oikeutettuna juuri nappeihin.
Miksi tämä postaus juuri tänään? Tarvitsin uuden napin yhteen vaatteeseen. Niinpä kaivoin vaatehuoneen takanurkasta Mamman raidalliset nappilaatikot - ja sieltä löytyi nopeasti sopiva nappi.
