Joskus oivalsin, että kun puhumme kuolemasta oikeastaan puhumme elämästä. Kuolema on kuin peili. Kun tulemme sen eteen ja yritämme tähyillä sen läpi, näemme vain heijastumia elämästä.
Jotkut mieluummin sulkevat silmänsä näiltä heijastumilta ja haluavat arvailla, mitä olisi peilin toisella puolella. Jotkut taas tyytyvät tutkimaan peilistä avautuvaa näkymää. Se herättää surua, kiitollisuutta, iloa, rakkautta - kaikki samoja tunteita eletty elämäkin on herättänyt.
Facebookissa on viime viikkoina kiertänyt linkki erään saattohoitajan ylöskirjaamiin viiteen asiaan, joita ihmiset hänen havaintonsa mukaan kuolinvuoteellaan eniten näyttävät katuvan. Saattohoitaja Bronnie Waren oma kirjoitus on julkaistu hänen verkkosivullaan ja hän on myös kirjoittanut pian julkaistavan kirjan tästä samasta aiheesta.
Bronnie Waren havainnot olivat minulle todella pysäyttäviä ja antoivat aihetta oman elämäni mietiskelyyn. Aloin entistä enemmän kysellä itseltäni, miten voisin elää elämäni niin, että kuolinvuoteellani minulla olisi mahdollisimman vähän katumista. Tämän pohdiskelun vaikutusta on ehkä se, että olen vähentänyt menneiden surujen vatvomista.
En voi olla ajattelematta isän elämää. Hänelle ei jäänyt aikaa katua mitään kuolinvuoteellaan. Toivoisin, että hän olisi katunut sitä, että teki aina niin paljon töitä. Katuminen helpottaisi anteeksiantamista ja unohtamista.
Tein Bronnie Waren havainnoista pienen diaesityksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti